Viimeiselle vuoristoretkelle päätettiin lähteä autolla, koska motskarilla ajaminen oli hiukkasen liian kalsaa touhua. Varsinkin, kun vanhemmassa pyörässä ei ole kahvanlämppäreitä eikä muitakaan ätylöitä, joilla voisi itseään lämmittää.
Lauantaipäivä valkeni Richmondsissa kuulaana ja kauniina. Säätiedotuskin lupasi oivallista ajokeliä ja tietkin näyttivät olevan tiedotteiden mukaan kuivia ja ajokelpoisia. Eväät kassiin ja matkaan.
Lyödään tieta! Vancouverista itään, Highway 1:stä kohti Hopea. Aurinkoinen maisema alkaa tummenemaan ja mieleen hiipii, että pukkaako taas lunta… Jos tälla viimeisellä vuoristoreissulla Boss karkaa lapasesta, luiskahdetaan rotkoon ja lopulta karhut syövät meidät.
Hope, BC. Pikkukaupunki on kuuluisa ensimmäisesta Rambo leffasta (Fist Blood). Tästä kulman takaa Rambo karkasi sheriffin putkasta, varasti enduron ja kaasutti vuorille. Me tosin karkasimme vain kahvilasta, mutta ylös vuorille ja kohti suurta pohjoista.
Lilloeet, BC. Täälta alkaa kuuluisa Yukon/Alaska Gold Rush maantie, jota pitkin kultaryntäyksen onnen tavoittelijat pyrkivat ylös pohjoiseen Yukoniin ja vielä kauemmas. Fiksuimmat perustivat bisnestä ja tarjosivat palveluita, ihan kuin Roope Ankka – ja he varmimmin rikastuivat. Muista aniharva onnistui.
British Columbian syrjäseudut ovat enimmäkseen intiaanien alueita. Kuten navigaattorista näkyy. Highway 12 seurailee Fraser-jokea kauniissa maisemissa. Paikalliset heiluttelivat meille iloisena peukkua, kun ajoimme Bossilla eikä nelivetoisella pick-upilla, kuten käytannölliset asukkaat.
Lumiraja löytyi jo aika alhaalta. Tästä arvelimme nousevamme vielä kilometrin, joten lumessa ajaminen alkoi olla jo todennäköistä. Tosin säätiedotus lupasi rohkaisevasti poutaa. Piti tehdä päätös yritetäänkö vuorten yli lännen kautta kotiin vai palataanko etelään, jossa vielä kuivat tiet. Molempiin suuntiin 300 kilsaa.
Negatiiviselta lottovoittajalta tuntui, kun lunta alkoi olla yhä enemmän tiella. Mutta onneksi auringon lämpö piti tien sulana, vaikka auton mittari naytti -3 pakkasta. Tässä vaiheessa Anki taas kiitteli reittivalintaa ja luotsasi Bossia mahdollisimman tasaisesti eteenpäin.
Alla on edelleen racing-renkaat, joita kielletään käyttämästa sateella tai alle +6 keleilla. No, päätettiin ettei meillä edelleenkään pelatä. Sama tilanne on ollut jo monta kertaa Washingtonissa, Oregonissa, Utahissa, Kalifornian/Nevadan vuorilla.
Bossin traction control ja Torsen-perä auttavat ällistyttävän hyvin liukkaalla.
Nyt jo voiton puolella 500 metrin korkeudessa, melkein Pembertonissa. Nämä vuoriston tiet ovat harvaan liikennöityjä retkeilysesongin ulkopuolella. Joten erilaisia elukoita toikkaroi tiella, kuin se kuuluisi vain heille. Arto on motskarireissulla nähnyt myös karhuja, muttei uskaltanut pysähtyä kuvaamaan. Ovat kuulema kovin kiukkuisia.
Anki ja Arto Kanadassa 