Huh-huh miten piisasi puuhaa muuton jälkeen

Kun joulukuussa muutimme takaisin Suomeen tuntui, kuin olisi maratonilta päässyt maaliin. Kanadasta lähetimme kaikki tavarat kahdella merikontilla takaisin kotimaahan.
Kodin kontti tulikin aika nopeasti, sillä se matkasi junalla Vancouverista koko Kanadan halki Montrealiin, josta laivoilla Helsinkiin. Kaikki kamat saapuivat ehjinä perille.

Takaisin muuttaessa päätimme samalla karsia tavaraa. Sulloimme suurimman osan autotalliin ja ajattelimme hakea sitä mukaa kuin tarvitsemme. Näin järjestyi tilaa uudelle sisustukselle. Tyhjä koti oli myös kätevä rempata ja maalata katot. Villiinnyimme myös hiomaan tammilankkulattiat, jotta pääsimme vaihtamaan tilalle vaalean värin valkoöljy imeytyksellä. Koti raikastui.

Auto-ja motskarikontti sen sijaan matkasi halvempaa ja hitaampaa reittiä. Hiukan jännitti, kun kontti katosi seurantasysteemistä Panaman kanavan jälkeen. Huolitsija vain tyynnytteli, että kyllä se kohta ilmestynee Kolumbian Cartagenan systeemiin… Arto näki jo painajaisia, että kontti on molskahtanut laivan kannelta mereen, kuten kävi expat-tutulle. Tai joku eteläamerikan macho piirtelee Bossilla donitseja satamassa. No, lopulta kontti paikallistettiin ja saatiin matkaan kohti Rotterdamia. Aikanaan päätyi Helsinkiin ja huokaistiin helpotuksesta.
Samaan aikaan teimme remonttia vanhassa kodissamme, availimme muuttolaatikoita ja kukkuraksi töissäkin oli kädet täynnä hommia. Meinasi pukata stressiä. Joten pyydettiin luotettavaksi tiedetty ammattilainen IS-Automotive Oy hoitamaan autojen muutostyöt, -katsastukset ja kaikki paperisota. Ilmo Saarela lupasi hoitavansa avaimet käteen ja näin tapahtui.

Porin jokirannassa aikanaan hengailin Tunturi Sportin satulassa. Olin aika vakuuttunut, että maailmalle tästä pian ponkaistaan. Ja toivoin että töiden paiskiminen kantaisi jotain hedelmää, jos vaikka saisi hauskan keltaisen uuden auton. Hoplaa, näinhän tässä kävi.

Nyt äitienpäivänä ”suomalaisella Bossilla” olikin eka kunnon oma ajelu vanhempia tapaamaan. Kun puikkasi sivuteitä halki Hämeen ja Satakunnan maalaismaiseman, niin tuntui kovin kodikkaalta.
Vaikka ilmastomme jättääkin toivomisen varaa, niin silti kiva olla Suomessa taas.

Kerran vielä – Bossilla keskelle lumisia teitä

Lillooet_Mountain_Trip_Boss_Nov2013

Viimeiselle vuoristoretkelle päätettiin lähteä autolla, koska motskarilla ajaminen oli hiukkasen liian kalsaa touhua. Varsinkin, kun vanhemmassa pyörässä ei ole kahvanlämppäreitä eikä muitakaan ätylöitä, joilla voisi itseään lämmittää.

Lauantaipäivä valkeni Richmondsissa kuulaana ja kauniina. Säätiedotuskin lupasi oivallista ajokeliä ja tietkin näyttivät olevan tiedotteiden mukaan kuivia ja ajokelpoisia. Eväät kassiin ja matkaan.

Lyödään tieta! Vancouverista itään, Highway 1:stä kohti Hopea. Aurinkoinen maisema alkaa tummenemaan ja mieleen hiipii, että pukkaako taas lunta… Jos tälla viimeisellä vuoristoreissulla Boss karkaa lapasesta, luiskahdetaan rotkoon ja lopulta karhut syövät meidät.

Hope, BC. Pikkukaupunki on kuuluisa ensimmäisesta Rambo leffasta (Fist Blood). Tästä kulman takaa Rambo karkasi sheriffin putkasta, varasti enduron ja kaasutti vuorille. Me tosin karkasimme vain kahvilasta, mutta ylös vuorille ja kohti suurta pohjoista.

Lilloeet, BC. Täälta alkaa kuuluisa Yukon/Alaska Gold Rush maantie, jota pitkin kultaryntäyksen onnen tavoittelijat pyrkivat ylös pohjoiseen Yukoniin ja vielä kauemmas. Fiksuimmat perustivat bisnestä ja tarjosivat palveluita, ihan kuin Roope Ankka – ja he varmimmin rikastuivat. Muista aniharva onnistui.

British Columbian syrjäseudut ovat enimmäkseen intiaanien alueita. Kuten navigaattorista näkyy. Highway 12 seurailee Fraser-jokea kauniissa maisemissa. Paikalliset heiluttelivat meille iloisena peukkua, kun ajoimme Bossilla eikä nelivetoisella pick-upilla, kuten käytannölliset asukkaat.

Lumiraja löytyi jo aika alhaalta. Tästä arvelimme nousevamme vielä kilometrin, joten lumessa ajaminen alkoi olla jo todennäköistä. Tosin säätiedotus lupasi rohkaisevasti poutaa. Piti tehdä päätös yritetäänkö vuorten yli lännen kautta kotiin vai palataanko etelään, jossa vielä kuivat tiet. Molempiin suuntiin 300 kilsaa.

Negatiiviselta lottovoittajalta tuntui, kun lunta alkoi olla yhä enemmän tiella. Mutta onneksi auringon lämpö piti  tien sulana, vaikka auton mittari naytti -3 pakkasta. Tässä vaiheessa Anki taas kiitteli reittivalintaa ja luotsasi Bossia mahdollisimman tasaisesti eteenpäin.

Alla on edelleen racing-renkaat, joita kielletään käyttämästa sateella tai alle +6 keleilla. No, päätettiin ettei meillä edelleenkään pelatä. Sama tilanne on ollut jo monta kertaa Washingtonissa, Oregonissa, Utahissa, Kalifornian/Nevadan vuorilla.
Bossin traction control ja Torsen-perä auttavat ällistyttävän hyvin liukkaalla.

Nyt jo voiton puolella 500 metrin korkeudessa, melkein Pembertonissa. Nämä vuoriston tiet ovat harvaan liikennöityjä retkeilysesongin ulkopuolella. Joten erilaisia elukoita toikkaroi tiella, kuin se kuuluisi vain heille. Arto on motskarireissulla nähnyt myös karhuja, muttei uskaltanut pysähtyä kuvaamaan. Ovat kuulema kovin kiukkuisia.

Viikon ääni -sumutorvi

Reilun viikon olemme ihmetelleen sumuisemmasta sumuisinta säätä BC:ssä. Sumutorvet tööttäilevät yhtenään, kun joella sekä merellä seilaavat paatit varoittelevat toisiaan törmäyksen varalta. Utuinen sää on kuin kammotuselokuvasta konsanaan. Tosin hieman etuajassa, sillä Halloweenia vietetään vasta ensi viikolla.

Fraser joen päällä leijui iltapäivällä raskas ja tiheä sumupeite. Joenpenkalla oli aurinkoista, joten siinä kelpasi istuskella, kalastella tai vain muuten ihmetellä usvaisen joen maisemia.

Guzzi huoltoon ja vintage mööpeli noutoon

Edelliskesänähän ostimme matkapyöräksi Moto Guzzi Norge 1200:n legendaarisesta Moto Internationalista, Seattlesta. Nyt Guzzilla oli jo seikkailtu vuorilla niin paljon, että oli aika tehdä isompi huolto.

Joten suunniteltiin huitaisevamme kaksi hauskaa asiaa yhdellä keikalla Seattleen. Arto vei Guzzin Moto Internationalin hellään huomaan. Anki lähti tila-auto Saparolla ja paatilla merenlahden yli Olympic niemimaan puolelle. Siellä odotti San Franciscon reissulla ostamamme olohuoneen mid-century penkki. Ystävällinen kauppias lupasi aikoinaan toimittaa penkin Silverdaleen äitinsä autotalliin säilöön. Sieltä se oli paljon helpompi hakea ja roudata kotiin Kanadaan.

Guzziology kirjailija Dave Richardson muisti Arton suomalaisena Daytona 1000:n omistajana. He olivat vuosia sitten jutelleet puhelimessa kun Daytonaa piti virittää ja samalla Dave päätti postittaa Artolle ekan Guzziologyn. 
Arto & Dave onnittelevat toisiaan tuon isomman näyteikkuna ostoksen vuoksi (silver Norge 1200).

Norge 1200 on entusiastien suosima sporttinen matkapyörä, joita on Moto Internationalista myyty Washingtonin osavaltioon melko paljon. Tämä pukunsa pyörään sävyttänyt motoristi kertoi olevansa kovin tyytyväinen moottorin hyvästä väännöstä ja Norgen notkeudesta Cascades vuorilla. Kuulemma harrikakaverit jäävät aina jälkeen kun mutkia pukkaa:-)

Moto International on ”vanhan hyvän ajan” motskariliike. Pihassa on aina pyöriä ja asiakkaita poikkeilee kaiken päivää. Huollon kaverit avaavat ovensa eivätkä ole moksiskaan vaikka poka tunkee juttelemaan kesken ruuvauksen.

Dave ja kaverit ovat maalanneet liikkeensä muistuttamaan Moto Guzzi tehdasta Mandellossa. Samat värit. He ajattelevat tuovansa palan Italiaa asiakkaille, joilla ei ole mahdollisuutta ponkaista seikkailulle kauas eksoottiseen Eurooppaan.
Liike on Aurora Avenuen varrella, jossa muutakin ison cityn pöhinää: motskaripaikkoja, asekauppoja, Corvette-verstaita, strippausta, baareja, kanikonttoreita, luomuruoan keitaita.

Päämekaanikko Micha Markovic ja Arto kuuntelevat toisen Norge omistajan kommentteja ”viritetystä” ECU:sta, eli uudellenohjelmoidusta moottorinohjaus tietokoneesta. Sillä saatiin moottoriin pehmeämpi käynti ja enemmän vääntöä, mutta kaffekupin isompi bensankulutus.

Micha latasi meidän Norgeen saman ECU-ohjelman. Koeajolla pyörä tuntui paljon paremmalta, juuri sellaiselta kuin Guzzin insinöörit suunnittelivatkin. Mutta amerikkalaiset säännöt vaativat moottorin kuristamista liian laihalle, joka nyt poistettiin. Samalla moottorin kesto paranee.

On todella ilo asioida motskarihuollossa, jossa aidosti välitetään asiakkaan pyörästä. Sekä huolehditaan asiat parhaalla mahdolisella tavalla. Micha koeajoi meidän Norgen, eikä ollut tyytyväinen toiseen etujarruun – huomasi pientä ajoittaista värinää. Joten hän tilasi takuuna molemmat uudet jarrulevyt ja pyysi palaamaan parin viikon päästä levyjen vaihtoon.

Nassut puhtaaksi jos kerran kuvia otetaan. Daven koira Hoffa päivystää omistajansa kanssa liikkeessä omalla pedillään. Jokainen varteenotettava asiakas haukutaan reippaasti. Daven ollessa ohitusleikkauksessa huhtikuussa asiakkaat kyselivät enemmän Hoffan perään huomaamatta, että Davekin puuttui pöytänsä takaa.

Dave on kaikentietävä Moto Guzzi enthusiasti. Hän on kirjoittanut tuhatsivuisen Guzziologyn, joka on jokaisen todellisen Guzzi harrastajan biblia. Me saimme päivitetyn ja omistuskirjoitetun version ostaessamme Norgen.

Silverdaleen mentiin lautalla salmen yli Olympic niemimaalle. Samalla sai ihastella mereltä käsin Seattlen kaupunkinäkymiä.

Huippukomea sää kirkasti taustan Cascades vuoristonkin. Eikä Seattlen kuuluisista sateista ollut tietoakaan. Taustalla paikallinen ”Näsinneula” eli vuoden 1962 maailman näyttelyn Space Needle. Sinne pääsee atomiajan yksiraiteisella, kuin Flash Gordonin sarjakuvissa konsanaan.

Haloilmiö Puget Sound merenlahdella. Pinnan alla kuulemma cruisailee sukellusveneitä.

Aikoinaan lastauslaiturina ja varastona toiminut Pier54 on nykyään ravintola, jossa varsinkin turistit tykkäävät käydä syömässä. Siellä mekin olimme viettämässä Crab Fiestaa.

Aurora Avenue North johtaa Seattlen keskustasta pohjoiseen. Se on samalla aito vanha Highway 99, jossa elävää historiaa ja autokulttuuria. Anki parkitti seinän kontrastiksi meidän uuden Saparon, tila-autosta on kyllä iloa vaikka erilaista kuin Mustangista:-)

Äiti kylässä elikkäs anoppi vierailulla

Meillä ei ole tungokseen asti käynyt sukulaisia Suomesta, joten oli erittäin kiva toivottaa äiti/anoppi tervetulleeksi Kanadan maisemia ihmettelemään. Sää suosi sopivasti, sillä aurinkoisina päivinä kierreltiin ihastelemassa maisemia ja luontoa. Sateisemmat päivät sujuivat kepeästi shoppailessa. Oli aivan uusi kokemus anopille heittää yläviitoset vaatekaupan myyjättären kanssa tuloksekkaan sovituskoppikeikan jälkeen. Enpä ollut ennen moista kokenut minäkään ja kyseessä ei ollut nuorisoputiikki vaan arvostetun kanadalaisen suunnittelijan Peter Nygårdin liike.

The Fish House ravintola on vuonna 1930 valmistunut kaunis, huvilamainen rakennus Stanley Parkissa. Ensimmäiset 10 vuotta rakennus oli golfaajien ja tennispelaajien käytössä. Nykyään siinä toimii erinomainen kalaravintola ja listalla on mereneläviä jos jonkinmoista. Herkuttelimme vatsat täyteen jälkiruokia unohtamatta.

Mitäpä olisi Kanadan reissu ilman toteemipaaluja? Olemme tai siis Arto on yrittänyt löytää vähän pienempiä toteemipaaluja muistoksi Kanadassa vietetystä ajasta. Vielä ei ole sopivaa yksilöä vastaan tullut. Komeita toteemeja ja lomaileva anoppi.

Stanley Parkissa kävellessämme puskista kurkisteli naamaripäinen veijari. Taisi haistella, että nuo tulevat ravintolasta ja tuoksuvat ruualle. Oliskohan ”dogibägissä” jotain mulle??? No eipä ollut ja kauaa ei nokka tuhissut, kun pesukarhu äänekkäästi motkottaen jatkoi matkaansa.

Tämä orava malttoi hetken pysähtyä ja nuuhkaista, että ”onk pähkylöi?”. Vesiperä oravalle mutta onneksi lähipenkillä istuva rouva kaiveli kassistaan pähkinäpussin esiin. Hippulat vinkumaan ja kohti herkkuja.

Washingtonin puolella on Mount Baker, Arton suosikkilenkki motskareilla. Tällä kertaa autoiltiin. Vuoritiet huokailuttivat äiti-ihmistä Bossin vauhdissa mutta kuppipenkissä pysyi kyydissä. Näkymät huipulla ovat kiemurtelevan mutkatien arvoisia.

Kauniisti peilautuu Mt.Baker huippu kilsaa alempana ”ylälaaksossa” olevaan lampeen. Siinä on muuten törkeän kylmää vettä. Eipä juuri tee mieli, kuin hiukan sormenpäitä uittaa. Värisyttää jo ajatuskin jalan upottamisesta kalsaan veteen. 

Äiti kiitteli, kuinka kivasti renkaat lämmettyään pitivät. Ja lukkoperälla sai kauniit hallitut luistot. Eikä tuntunut ajettavan kuin kauhu elokuvissa, joissa auto sinkoutuu alarinnettä rotkoon…

Richmondissa sijaitseva International Buddhist Temple on autenttisin Kiinan ulkopuolella sijaitseva Buddhalainen temppeli. Temppelissä voi vierailla vapaasti ja siellä tarjoillaan myös lounasta. Joka kerta alueellla käydessä löytää jotain uutta katseltavaa ja varsinkin patsaat ovat uskomattoman monimuotoisia.

Luxus linjoja nurtsilla

Tummansiniset pilvet sävyttivät Vancouverin Luxury Supercar Weekend lauantaipäivää. Sade pysytteli kuitenkin pilvissä ja ilmakin lämpeni iltapäivästä miellyttäviin lukemiin. Luksusta siis sekä sään että näyttelytarjonnan puolesta.

Tapahtuma differoituu massakarkeloista mm. 50 CAD lipun hinnalla sekä viehättävällä Van Dusen puistollaan. Voisi verrata taiteeseen joka ansaitsee kunnon puitteet.

Tänä vuonna julkaistussa Great Gatsby elokuvassa on huimia autoilukohtauksia ja epäonnekkaita kohtaamisia. Duesenberg ja Packard rooliautot värittivät omalta osaltaan näyttelyn antia.

Kaikin puolin viritetty Lamborghini kiinnitti huomiota iloisella IMSA TT värityksellä. Varakkaat Vancouverilaiset hotroddaavat autojaan yhtä innolla kuin me jenkkirasseja harrastavat tavikset.

Tuomarit työssään eli päätökset voittajista on tehty ja ruusukkeita jaetaan onnekkaille voittajille.

Nämä herrat jakoivat arvokkaita vinkkejä toisilleen vanhojen rodien entisöimisestä.

Ansiokkaasti auton tyylin mukaan pukeutunut leidi oli yksi niistä harvoista, jotka korostivat asusteilla kulkuneuvon aikakautta. Taaempana on aito 50-luvulla rakennettu rodi jo komeassa patinassaan. Jotenkin olisi mukavaa jos ihmisten arvokasta patinaa kunnioitettaisiin yhtä paljon.

Ameriikan muskeliautot muodostivat näyttävän rivistön eivätkä jääneet pätkääkään jälkeen eurooppalaiselle muotoilulle.

1967 Shelby Cobra oli täynnä mitä aistikkaimpia yksityiskohtia. Hillittyä tyyliä, jotka korostivat auton linjoja ja muskeleita. Auto oli customtyöllä ikään kuin modernisoitu 2010-luvulle.

Vancouverin oma autotehdas Intermeccanica (maailman parhaita Porsche 356 replicoita) esitteli vaaleanpunaisen kaunottaren, joka oli vartavasten teetetty eräälle äidille.

Mitä isot edellä niin sitä pienet perässä. Isien ei varmasti ollut vaikea saada poikiaan mukaan tähän näyttelyyn. Toki nähtävää oli myös naisille, sillä näyttelypäivän aikana pidettiin mm. muotinäytös. Esillä oli myös design huonekaluja ja muuta luxuskamaa.

Tämän Aston Martinin voisi kuvitella kuuluvan vaikkapa Ikean johtajalle. Keltaiset tereet jotenkin korostivat penkkien sinistyyää ja ruotsin värejä.

Hillittyä mutta tehokasta viimeistelyä Messerschmittin sisustassa. Käärmeennahkaa se olla pitää.

Autot kiilsivät kilpaa mutta ei ilman hartiavoimia. Yksi sun toinen hinkkasi autojaan puhtaaksi jatkuvasti. Puista tippui ikävästi mähnää ja Pohjois-Amerikassa on erityisen tärkeää, että kauniin maalipinnan on oltava kliinisen puhdas. Kuvassa 1965 Cobra Daytona Replica.

Auton omisti nainen, joka ilmeisesti tykkää lepakkomiehestä ja violetista väristä. Vanteet jakoivat mielipiteitä puolesta ja vastaan. Mitäs tykkäätte?

GT40 näytti jotenkin alastomalta, kun peräkoppa oli siirretty syrjään mutta toisaalta kyllä tuota moottoripakettia ja perää kelpaa tutkailla. Hyvin samanlainen paketti on kaverimme Janne Panterassa.

Superharvinainen Ferrari Enzo kilpuri veti hiljaiseksi. Näitä ei juurikaan näe ja olipa hieno kokemus päästä tätä hämmästelemään. Paikalla oli itse asiassa kaksi Enzo raaseria. Paikallisten kaverusten lelut. ”The difference between men and boys is the price of toys”

Kauniin Lamborghinit oli viritelty ja varusteltu mitä erilaisimmilla himmeleillä. Sivusta seurasin kyseisten varustepakettien hintoja. Esim hieman paranneltujen takavalojen hinnalla saisi jo uuden pikkuauton 7 vuoden takuulla…

Tyylikkäät huonekalut ja valaisimet sopivat maukkaasti yhteen autojen kanssa. Italialainen muotoilu tuottaa silmän iloa niin daamien kengissä kuin kattokruunussakin. Ja onhan se Fiat 500 todella söpö, eikös vain.

Pagani Huayra eli ”tuulten jumala” Kyseinen malli vetäisi aikanaan nopeimman kierrosajan Top Gearin testiradalla. Italiasta tottakai, ihmisille joille Ferrari tai Lambo on liian tavallinen.

Huayran ulkokuori on hillittyä hiilikuitua mutta sisällä on sentään irroteltu ja piristetty autoa mehukkaan punaisella värillä. Futuristisen näköinen kojelauta vaati hetken aikaa keskittymistä, että mitäs kaikkea siellä oikein on. Eniten ihailimme vaihdekepin veistoksellista kulissia.

Avoautossa tulee huomioida pienimmätkin yksityiskohdat penkkien koristelua myöten. Maserati.

Rata-ajoväreihin mallattu Ferrari Fiorano oli hauska poikeus aina niin punaisten joukossa.

Auto ja malli saa sävyä eli auton vasemman reunan yli meni täsmälleen samanlainen punamusta raita. Erinomainen yhteensattuma sillä väittivät ettei asua ei oltu valittu tarkoituksella.

Avo-Bugatteja on myyty Kanadaan kaksi kappaletta. Toinen on Torontossa ja luonnollisesti se toinen pyörii tässä kotikulmilla Vancouverissa. Tästä tuli näyttelyssä kaupat, kulmille jäi.

Porche 911 vietti 50-vuotis juhliaan – kakkua ja pullaa.

Sedästä piti ottaa tämä huumorikuva, kun hän ei muistanut katsoa avo-Lambon hienoa helmiäispintaa ollenkaan. Tädin tiukat housut vievät koko huomion.

Muikeat muraalit ja huimat punapuut

Kohti suuria seikkailuja ja vielä suurempia puita. Vanhoissa punapuumetsissä tekee mieli vain nojailla muhkeiden puiden runkoihin ja kuunnella puiden tarinoita. Huimiin korkeuksiin kurkottelevat puut rauhoittavat kiireisenkin matkailijan mielen.

Point Arena Lighthouse on USA:n länsirannikon korkein majakka. Niemen nokasta on lyhyin matka (mantereelta) Hawaijille, noin 2 350 mailia. Majakan ympärillä vellova meri viilentää paikan kesähelteilläkin, joten täällä ei kärvistelty hikisenä. Raikas tuuli riepotti niin, että kallion reunalla tepastelu jo vähän hirvitti. Kunnon puuska ja hups vaan polskahdat mereen plutimaan yhdessä merileijonien kanssa.

Meri kuohui ja rummutti kumeasti vasten kallioita. Alhaalla lepuutteli ”räpylöitään” merileijona-porukka. Osa yritti kivellä köllötellessä vedellä päikkäreitä mutta nousuvesi pahkeinen heitti säännöllisesti kylmää vettä niskaan. Kukkulan kuninkuudesta käytiin kiistaa ja nähtiinpä pari osuvaa tönäisyä, kun kaveri huiskautettiin alas korkeimmalta lekottelupaikalta.

Maistuvan lounaan toivossa etsimme tämän idyllisen majoituspaikan mutta pelkkä vesi jäi kielelle. He tarjoilivat vain illallista, joten vatsa kurnien lueskelimme listaa ja päädyimme läheiseen kahvilaan lounaalle. Mendocinossa sijaitseva MacCallum House on kylän vanhin rakennus. Kesäinen jazz-festari oli kerännyt paikalle runsaasti musiikin ystäviä ja hiukan houkutti jäädä istumaan iltaa jazzin tahdissa.

Ajelimme Mendocinossa meren rannalle ja kas jouduimme pilven ”yliajamiksi”. Oli hauska tunnelma, kun mereltä saapui (lujaa vauhtia) tiheä ja kostea pilvi, joka pyyhkäsi ”lävitsemme” jatkaen matkaa kohti kylää. Seuraavaksi kylä peittyi pilviverhon taakse näkymättömiin.

Punapuumetsien kutsu oli vastustamaton ja niinpä tyydyimme kuuntelemaan jazzia pelkästään radiosta. Leggetissä ajoimme reilusti yli 2000 vuotta vanhan puun läpi, johon on 1930-luvulla sahattu/hakattu reikä. Chandelier Tree on saanut nimensä puun haarojen muodosta, jotka muistuttavat kattokruunua. Puun ympärysmitta on noin 6,4 metriä.

Humboldt Redwoodissa on Kalifornian luonnonpuistoista suurin punapuumetsäalue. Aluetta kutsutaan myös nimellä jättiläisten väylä – Avenue of the Giants. 30 mailin matkalla on 17 000 eekkerin verran yli 2000 vuotta vanhaa punapuumetsää. Puut nousevat 300 jalan korkeuteen (noin 91 metriä).

Rannikolla kasvavat punapuut ovat maailman korkeimpia yksilöitä. AIkoinaan täältä hakattiin puuta mm. San Franciscoon rakennettaviin taloihin mutta onneksi ymmärrettiin ajoissa, että nämä puut uusiutuvat ja kasvavat hitaasti. Hakkuiden sijaan perustettiin luonnonpuisto.

Punapuumetsässä kävely ja niska kekassa puiden latvojen ihmettely veti sanattomaksi. Syvemmällä metsässä oli hiljainen, unelias tunnelma. Tässä tosin olemme aivan tien reunassa parkkiksella ällistelemässä puita.

Eureka!! Tuulinen ja koleahko päivä ei haitannut, kun tutkailimme Eureka kaupungin muraaleja.

Who let the dogs out? Who, woof, who, woof, Who!

Pamahtaneen näköiset kujakatit virmuilivat roskiksen äärellä.

Hiukan hihiteltiin, kun näimme merkin tien poskessa. Koska ollaan ameriikassa kaikesta pitää varoittaa, että ei vaan tule sanomista jälkikäteen. Erään puiston reunalla siis varoiteltiin ruokkimasta villejä hirviä. Ei nyt ehkä tulisi suomalaisen matkailijan mieleen mennä tarjoilemaan leipäannosta metsän reunassa kurkkivalle hirvelle. Tosin olen itse tehnyt niin mutta hirvi oli kesytetty ”lemmikki” Ravintola Hirvikartanon aitauksessa Himoksella. Kuolaa muuten aika runsaasti leipää massuttaessaan.

Sylvian aarreaitasta löysimme hauskan pingviinikuvioisen jääpala-astian jo aiemmin hankitun pingviini sheikkerin kaveriksi. Ei ole tosin saatu vielä yhtään drinksua aikaiseksi, vaan kaikki vapaa-ajat matkustellaan.

Drinksuvaje johdu alkoholin tarjonnan puutteesta…tienvarsikauppa mainosti varsin muikean kokoista vodka-diiliä. Teimme uukkarin ja menimme ihan uteliaisuudesta sisälle kauppaan ihmettelemään, josko siellä olisi ollut tynnyrillinen vodkaa. No eipä näkynyt mutta paikka oli selvästi keskittynyt isompiin pulloihin ja vahvempiin juomiin. Luin jostain uutisesta, että eläkeläiset juovat entistä enemmän. Viinakaupan asiakaskunta todisti väitteen kirkkaasti todeksi. Kaikki asiakkaat meitä lukuunottamatta olivat eläkeläisiä. Sanoin Artolle, että pitää olla ruista ranteessa, että saa kannettua puolenkymmentä muutaman litran vetoisia pulloja autoon. Vaan eipä hätää, tässä kaupassa kantopalvelu kuului hintaan. Nuoret pojat roudasivat pullot kepeästi auton takahudlaariin ja matka jatkui kohti ruokakauppaa. Palvelu pelaa ja kauppa käy.

Olimme lounaalla tämän paikan vieressä ja koiria lappoi tasaiseen tahtiin sisään ja ulos. Todella suosittu paikka ja tarjoilija kertoi, että leipomuksia haetaan pitkänkin matkan päästä. Samalla saattoi hoitaa hurttansa koirapesulassa.

 

 

 

 

Arto ja kirjat = hamsteri vailla vertaa. Eipä silti minä hamsteroin täältä kasan joululahjoja. Kannattaa olla ajoissa liikkeellä.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen voimme olla tyytyväisiä, että mukaan lähti vain yksi hapsukassi. Huima paikka, mieletön tarjonta, rempseät myyjät sekä hyviä tarinoita. Portlandin boheemissa Hawthornessa on vintagepuotitarjontaa parhaimmillaan.

Portland (Oregon) sivukujalta löytyi soma pari pikkuisen talon edestä parkista.

Antiikkilöytöjä Petaluman ”American Graffiti”-kaupungissa

San Franciscosta kiemurtelimme meren rantaa pitkin jylhien kalliomaisemien reunalla kohti Petalumaa. Varsinkin Arto on käynyt siellä usein ja mietittiin, että mahtaako samat antiikkipuodit olla vielä paikoillaan. Pari tuttua kauppaa löytyi mutta ainakin muutaman tilalla oli tullut ruokaravintolaa tai muuta tarjontaa.
Petaluma on pittoreski ”vanhan hyvän ajan amerikan” pikkukaupunki, jossa kuvattu monta elokuvaa. Kuten otsikon klassikkoleffa, jossa 60-luvun alun nuoret mm. Harrison Ford ajelivat hotrodeilla ja hengailivat vallattomina.

Tie häipyi toisinaan näkymättömiin, kun ajoime pilvi/sumuverhon läpi. Samalla toiselta puolelta vuoria aurinko paahtoi siniseltä taivaalta. Värisyttäviä maisemia – meri möyryää, lokit kirkuvat ja kallionkielekkeeltä on hurja pudotus alas pehmeälle hiekkarannalle.

Pylvässaleissa ei kuulu laskukoneiden raksutusta tai seteleiden kohinaa laskurissa. Tilalle on tullut hiukan pölyiset antiikkihuonekalut, pikku tilpehöörit ja muut arkistojen aarteet. Vanha pankki huokuu mahtipontisuuttaan edelleen.

Korkea pankkkisali on tyylikäs tila antiikkikapineille. Kolmessa kerroksessa riitti ihmeteltävää ja hypisteltävää. Näimme mm. pehmohipon, joka oli noin puoli metriä korkea ja 1,5 metriä pitkä. Siinäpä olisi ollut oiva tuliainen kaverillemme, joka kerää hippoja mutta edes Subarussa ei ollut moiselle komistukselle tilaa.

Arto tsuumaili vartin verran alahuuli väpättäen suljetun(!) kylttikaupan ikkunoista sisään. Mitä kaikkia herkkuja sieltä olisi voinut hankki seinien koristeeksi. Tarjolla oli myös vanhoja öljypurkkeja, sammuttimia ja kakenlaista muuta aarteistoa autotallin somisteeksi.

Tyylikkäät sandaalit lähtivät mukaan tuliaisiksi Suomeen. Löysimme hauskoja nahkaisia hapsutakkeja, vanhoja älppärilevyjä sekä kaikenlaista muuta hauskaa sälää. Onneksi pysyimme molemmat vahvoina ja panostimme pelkästään muutamaan ostokseen.

Mökkimajoitus melkein kuin Suomessa. Nämä taloset olivat sentään päällystetty oikealla puulaudoituksella eikä muovijäljitelmällä, kuten yleensä. Majapaikan pitäjä kehui, että saimme upean maisemahuoneen merinäköalalla. Illalla sieltä ei näkynyt muuta kuin sumua ja sama meno jatkui seuraavana aamuna. Pakkaillessamme kamoja sää kirkastui ja totta tosiaan siellähän se meri vilkkui ihan vieressä.

Tämä on amerikkaa; takassa ei suinkaan ole oikeita halkoja odottelemassa innokasta tulella nököttelijää. Hiukan epäillen tutkin muovipakkausta, että tämä koko hökötys pitäisi suhautta tuleen. Pakkauksessa oli ohjeet ja monenkertaiset varoitukset usealla eri kielellä. Jotenkin tämä hiukan latisti ajatusta räiskyvästä takkatulesta illan viiletessä. Muovi sulaa ja priketti palaa….

Saparolla San Franciscoon

Napa Valleyssa hoksattiin, että tottakai pitää jatkaa Subarun ajoretkeä San Franciscoon. Edellisistä seikkailuista on jo yli 10 vuotta. Siinäpä hyvä syy puikata rannikolle kohti viileämpiä maisemia. SIsämaassa lämpömittari huiteli elokuussa + 40 C kieppeillä. Rannikolla päästiin noin 20 asteen lukemiin. Sumuinen, sateinen sekä napakan tuulinen ilta San Franciscossa taisi jäädä alle 15 asteen pintaan. Jos jotain huomasimme muuttuneen oli kaupungin nuhjuisempi ilme. Talouspulmat ovat selvästi vaikuttaneet ja San Francisco ei ollut entisessä loistossaan. Siltikin oli messevää käpeksiä tuttuja reittejä ja katsella paikkoja, joita viimeksi ihastelimme vastanaineena pariskuntana.

Majapaikka sijaitsi Chinatownin vieressä – kotoinen tunnelma. Sedät pelasivat päivän ratoksi lautapeliä. Tunnelma oli korkella; sylki lensi ja sätkät sihisivät kuumina, kun henkosia vedeltiin syvään ja hartaasti. Peli kuin peli – homma otettiin vakavasti.

Viehkeät leidit toivottivat meidät tervetulleeksi Hilton hotelliin. Kyseisessä hotellissa oli aivan oma kerros pyhitettynä kiinalaiselle näyttelylle, oltiinhan Chinatownin reunalla.

Lori´s Dinerissa käytiin 13 vuotta sitten maukkaalla aterialla ja tottakai Arton klassikkosuosikki kotona tehty lihamureke tilattiin uudestaan. Anki muisteli menneitä aikoja perinteisellä Milk Shake-annoksella.

Pahamaineinen Alcatrazin vankila sumussa ja ilta-auringon valossa.

Puhuttelevaa katutaidetta.

Ei niin perinteinen metsäremontti vaan ihan urbaani cityremppa. Keskellä Haight-Ashburya.

Vanhaa tavaraa – siis en minä vaan ne kamat tuolla liikkessä.

Viehko talonen oivallisella autotallilla. Kyllä tässä kelpaisi asustella.

50-luvun Broksbo penkki tuntui niin hyvältä takapuolen alla, että se päätettiin ostaa kotiin. Ajatuksena laittaa se aikanaan Suomen kodissa patterin eteen somisteeksi.

Anki himoitsi sekä korkeita jakkaroita että lamppua, mutta turkanen sentään jäivät vielä Mid Centure Mobler -kauppaan.

Useasti niin sumuinen Golden Gate johdatteli meidät kohti uusia seikkailuja. Kaukana suuri pohjoinen!

Maailman puhtain järvi ja muita liemiä

Pyörähdimme reilu kuukausi sitten Okanagan Valleyssa Kanadassa ihmettelemässä paikallisia viinitiloja. Seutu on kovin kuuluisa ja arvostettu täällä.
Moni täkäläinen tuttu janosi kuulla, mitä mieltä olimme ”onko paikka yhtä hyvä, ellei parempi, kuin euroopan viinilaaksot?”. No jos euroopassa viinitilat ovat muodostuneet vanhojen kivilinnojen ympärille, niin täällä ne tekaistaan betonista.
Viini puolestaan on ihan aidosti hyvää. Kallista tosin.

Bacchuksen inspiroimina mietiskelimme eri maailmankolkkia. Kas huomasimme, että onpa jo tovi aikaa kulunut , kun viimeksi kävimme Napa Valleyn viinitiloilla USAn puolella. Artohan vietti siellä aikaa työn merkeissä, kun taas rouva porhalsi vuokra-Mustangilla pitkin laaksoteitä. Muistanpa nauttineeni synttärikuohujuomat viinitilan terassilla erinomaisen lounaan ryydittämänä.

Hiukan meillä oli jäänyt hampaankoloon myös kevään reissulta saavuttamattomaksi jäänyt Oregonin kraaterijärvi. Tiet olivat silloin huhtikuun puolivälissä vielä suljettuina ja näimme vain korkeita lumivalleja sekä räntäsadetta. Nyt päätimme ottaa härkää sarvista ja kokeilla josko pääsisimme ihastelemaan niin ylistettyä sinisenä läikkyvää (maailman puhtaimman) järven pintaa.

Lisäksi ajateltiin kerätä uuteen Subaruun hieman kilometrejä, jotta varmistuu kaiken olevan kunnossa ennen kuin auto pakataan konttin ja paluumuutetaan Suomeen ensi talvena. Nimittäin kaikki autodiilerit väittävät takuun toimivan vain Kanadassa ja USA:ssa. Joku outo Suomi on heille tuntematon villi pohjola, eihän semmoisessa voi takuu toimia.

Crater Lake on Oregonin kuuluisin nähtävyys. 7700 vuotta sitten poksahti tulivuori ja paikalle muodostui iso monttu.  Vesi- ja lumisateet kerryttivät siihen Amerikan syvimmän järven: noin 600 metriä.

Järvi on noin 1500 metrin korkeudessa, joten heinäkuun helteistä huolimatta tien vierillä piisasi edelleen lunta. Vain pari kuukautta aiemmin lumipenkat olivat huimasti Mustangin kattoa korkeammalla, eikä sillä pahuksen kilpurilla saatu suditeltua ihan järven reunamille asti – piti luovuttaa pari kilsaa ennen maalia.
Tällä kertaa lähdettiin matkaan nelivedolla:-)

Maailman puhtain järvi!
Vesi on todella ainutlaatuisen väristä, se pitää omin silmin nähdä. Istua rantapenkalla ja katsella valon ja pilvien taittumista pinnasta.
Puhtaus johtuu siitä, että järveen ei laske jokia. Vaan kaikki vesi tulee sateiden myötä. Osa toki haihtuu, eli sillä tavoin vesi vaihtuu noin 250 vuodessa.

Samassa kohdassa otettiin Boss Mustang reissulla kuva. Oikeastaan juuri vuoristossa kilpurilla liukastelu avarsi ajatuksia, että käyttöautoksi pitää ostaa joku oikea neliveto. Mielellään mahdollisimman luotettava ja luja peli. Luettiin sitten Consumer Guidea ja kuluttajien opas neuvoi pisteyttämään itselle tärkeät ominaisuudet. Joten lumiselta huhtikuun reissulta palattua kipaistiin ostamaan tämmöinen uusi Subaru Forester 2.5.

USA:ssa ja Kanadassa on uskomattoman hienoja maisemareittejä. Ne on hyvin merkitty Scenic Byway kylteillä. Näitä reittejä kannattaa tutkia kirjoista, esim. ”Motorcycle Journeys Through Pacific Northwest” tai ”National Geographic guide to Scenic Highways & Byways”.
Meidän matkafilosofiamme mukaan Interstate valtaväyliä tulee karttaa kuin flunssaa.

Jatkoimme Kaliforniaan, maistelemaan viinejä Napa laaksoon. Yksi tyylikkäimmistä oli Etude. Löytyi niin hyvä Pinot Noir, ettei vastaavaa ole saatu vielä koskaan. Sekä oikein herttainen ja hilpeä Rose. Sillä kirkastuu pilvinenkin pick-nic.

Wine Tasting toimii niin, että kuluttajasta tuntuu todella miellyttävältä. Ja jos ei koko ajan sylkäise maljaan, niin pian jo kokee olevansa melko kunkku. Koska isäntä kaatelee sopivasti lisää ja juttelee fiksusti – tuota pikaa tekee mieli ostaa yhtä ja toista ” kun nyt täällä ollaan”.

Käymissammioiden rakennuksen räystäällä viihtyivät pääskyset. Heillä oli kunnon kerrostaloelämää, ihan kuin ihmisillä downtownissa konsanaan. Lintujen kotikenttäetuna ehkä hyvät huurut viinisammioista sekä kaunis puutarhamaisema.

Jatkoimme opaskirjoissa kehuttuun V. Sattui Wineryyn. Viinitila on eräänlainen viinimaailman Disneyland. Heillä on hyvää ruokaa, juustoja, makkaroita, suklaata ”you name it, we have it” väitti meille viiniä kaadellut iloinen veikko. Hyvä pöhinä!

Napa laakson halki puksuttelee tyylikäs klassikko-juna. Janoiset ja hilpeät matkalaiset pysähtelevät runsaiden sammioiden äärelle, aurinko paistaa, viini kypsyy – elämä hymyilee.

Olipa makoisaa päästä valikoimaan kunnon juustoja pitkästä aikaa – appenzeller,- manchego- ja comte-juustot huiskahtivat ostoskoriin.

Poppeleiden siimeksessä V.Sattuin tilalla voi nauttia heidän gourmet toriltaan ostetut prosciutto portobello voileivät. Sekä huuhtaista oliivit alas vaikkapa inkiväärilimonaadilla. Arto maisteli sitruunasoodaa. Lopuksi voi oikaista penkille ettoneelle ja ehkä herätä kun kultainen noutaja lipaisee nenästä.

Yhteenvetomme, että kumpi ompi parempi Okanagan vai Napa? Käykää molemmissa!