Viiksinaama ja pikkumopoja

Syksyinen swappi Monroessa on tilaisuus kerätä varaosia talven projektien varalle. Mukaan voi tarttua myös yhtä sun toista lahjatavaraa joulupukin konttiin. Sää suosi tänä vuonna lauantaipäivän kävijöitä. Tummana roikkuvat pilvet liikkuivat hiljalleen poispäin ja iltapäivästä aurinkokin pilkahteli. Kauppa kävi kohtalaisesti – myyjien mukaan ja kauppatavara oli mielenkiintoista. Tällä kertaa swapissa oli mukana myös Hannele ja Kimi. Niinpä keskityimme normaalia enemmän mimimopojen katsasteluun ja yksi sellainen lastattiin lopuksi Subarun takakonttiin.

Opossumi hengaili tyynesti omassa golfkärryn kopsassaan. Ei pyrkinyt karkailemaan vaan tykkäsi olla ja katsella swapin ihmisiä. Omistajan poiketessa vessaan hän jätti kärrynsä ulos aurinkoiseen paikkaan ja sanoi lemmikilleen, että ”sinä pysyt kopsassa, etkä karkaa kioskille”. Tyyppi oli omistajan mukaan kova tyttö kähveltämään herkkuja ruokapöydästä.

Opossumin häntä toimi samalla leikkikaluna. Nuori viiksinaama osasikin kieputella sitä hyvin taidokkaasti. Meille uteliaille hän tarjosi nuuhkuttavaa kuonoa ja pehmeäanturaista käpälää.

Hannele ja Kimi tekivät aarrelaatikoista löytöjä. Kiittelivät, että oli erilaista kamaa, kuin pohjoismaiden swapeissa ja kyllä kannatti tulla. Varsinkin, kun aarteita ei tarvinnut  raahata lentolaukuissa kotisuomeen. Tulevat aikanaan  meidän muuttokontissa halki meren.

1952 aito takapihalla tein ihan itse – kilpuri, viritetyllä Ford lättäpää veekasilla. Suomessa näitä väsättiin myös, aikaansaannoksia kutsuttiin nimellä Ford Special. Kilpureilla viiletettiin Eläintarhan ajoissa sekä muissa pohjoismaisissa ratakisoissa.

Rakennusohjeet julkaistiin 1951 ”amerikan Tekniikan Maailmassa”. Kyseinen Mechanix Illustrated löytyi kilpurin penkiltä. Tuntui hauskalta ajatella aikoja, jolloin ilman holhousyhteiskuntaa saattoi takapihallaan muotoilla kavereiden kanssa kilpuria.

Motskaripuolen vapaata muotoilua edusti kovin ”Mustang-scooter” henkinen raaseri, joilla aikanaan nöyryytettiin isoja harrikoita maaradoilla. Myös kuljetuskalusto puhutteli Ankia ”no tällä mä päästelisin mutkaista tietä kohti auringonlaskua”.

Saturnuksen tuolle puolen olisi päässyt  Flash Gordonin avaruuskiiturilla. Hitsin hitsi, miten oli hieno muotoilu ja patinoituneet yksityiskohdat! Tämmöisellä voisi Meilahden tallissa tehdä vaikka millaisia aikamatkoja. Mutta meidän vielä empiessä edes hintatarjousta tuli sivusta rahamies ja löi 4000 pyyntihinnan turbiinin päälle.

Vauhtileffa CLUTCH , The Most Driven Car Film Ever Made. Arto tutustui tuottaja Jay Rowlandsiin, joka kuvassa kehottaa meitä pitämään gummipuoli alaspäin Bossilla kurmoottaessa. Jay vaikutti ihan valioluokan moottoripäältä.

Hannele katseli erityisen tarkasti klassikkomallin asuntoautoja. Täma Winnebago ja sen hurmaava vahtikoira olivat matkanneet swappiin reilut 600 kilsaa Spokanesta, eli komeita maisemia Cascades vuorten yli.

Onnelliset kaverukset työntävät uutta projektia traileriin – kotiappäin, tästä näin! Mitoitus oli tarkalla ja eka yritys päätyi yhteishuokaukseen ”ei mahdu”. Toiminnan miehinä potrimmat pojat istahtivat kyytiin painoksi ja jo vain saatiin muutama sentti koria alaspäin ja löytö kyytiin.

Kimi löysi Kahvimaan Mopomuseoon kevätkauden avajaisiin uutta vanhaa ihmeteltävää. Minimopo on 60-70 luvun vaihteesta. Myyjä kertoi lennokkaita tarinoita, kuinka näillä viiletettiin pitkin Washingtonin osavaltiota. Katulaillisia ne eivät aivan olleet, mutta silloin oli vielä vapaa henki eikä niuhotettu pikkuasioista.

Stuffeteille ajattelimme tuota kaunista alumiinivaunua. Semmoinen vain minimopon perään ja shekkivihko lepattaen kohti uusia seikkailuja. 

Swapin päätteeksi menimme jatkoille Monroen kuuluisaan hotrod pajaan: Jim Green’s Performance Center. Jim on pitänyt vauhtiverstastaan jo 44 vuotta ja swappi-iltoina hänellä on BBQ-bileet.
Kuvassa hänen oma huima Tractor Pulling monsterinsa, jota sysää kolme ahdettua Boss 429:a.

Jimin kokoelmissa oli myös kavereiden veneitä. Heidän uusin innostuksensa on kaivaa 90-vuotta vanhojen pikaveneiden piirustuksia ja tehdä niiden mukaan uusi vene. Tekniikaksi kelpaa vaikka Jaguarin V-12 tai vanha Isotta Fraschnin kone.

Jimin erikoisalaa ovat Ford 427 SOHC ”Cammer” veekasit. Seitsemänlitraisia cammerieta oli sullottu jos jonkinlaisiin häksättimiin, kuten 1967 Mustangiin, ’69 Machiin jne. Meitä puhutteli eniten tämä taidokas A-malli, 600 heppaa tottakai.

Muotoilua peffan alle – uudet istuimet satulasepältä

Pitkillä ajomatkoilla moottoripyörän satulan ominaisuudet korostuvat hyvässä ja pahassa. Jostain syystä jo sadan kilsan jälkeen ryhdymme kiemurtelemaan satulalla vaihdellen ajoasentoa puolelta toisella. Lopulta pitää pysähtyä ja hypellä ripaskaa pyörän ympärillä, että takapuoli vertyy. Sama ongelma oli molemmissa pyörissä. Vanhemmassa Hondassa satula oli lössähtänyt eli liian pehmeä. Moto Guzzin satula painoi istujaa kohti tankkia, mikä tuntui hyvin epämiellyttävältä.

Arto oli kuullut tietävältä moottorihörhöltä erinomaisesta satulasepästä, joka muotoilee satulan ajajan toiveiden sekä peffan mukaan. Satuloihin asennetaan myös ergonominen geelityyny, joka luonnollisesti parantaa istuvuutta merkittävästi. Tuumasta toimeen soittelimme Rich´s Custom Seats -yritykseen ja sovimme tapaamisesta.

Richin satulapaja sijaitsee Kingstonissa Washingtonissa lauttamatkan päässä mantereelta. Hän tekee satulan valmiiksi yhden päivän aikana ja jotta työt voidaan aloittaa heti aamulla klo 8.30 hän tarjoaa pitkämatkalaisille majoitusta satulapajan yläkerrassa. Sinne mekin kömmimme myöhään illalla saavuttuamme Kingstoniin. Paikka oli erittäin siisti ja keittiössä olisi voinut hoitaa illallisen suuremmallekin ryhmälle. Erinomaista palvelua ja Rich on tällä tavalla kääntänyt syrjäisen sijainnin edukseen. Aiemmin satulapaja on sijainnut Seattlessa lähellä Moto Internationalia.

Työpäivä aloitetaan rennosti koirien aamuharjoituksilla. Treeniin kuului ylävitoset, kierimiset, istumiset ja herkkujen napostelu.

Honda 900:n satula palasteltiin kappaleiksi ja ei tuo pehmuste ihan freesiltä näyttänyt.

Mallikappaleista tsuumailimme Hondaan sopivia värejä. Päädyimme käyttämään samoja sinisen sävyjä, kuin pyörän kyljissä olevat ”vauhtiviivat”. Satulaverhoilun saattoi valita nahkaisena tai vinyylisenä.

Rich kyseli tarkkaan, mikä nykyisessä satulassa oli päin p…tä. Juteltiin myös satulan mallissa ja muodoista. Pitäisikö sen korostaa pyörän olemusta jotenkin vai sulautua pyörään. Samalla keskusteltiin takamatkustajan mukavuudesta. Paikalla oli myös neljä muuta asiakasta ja takamatkustajat mallasivat useasti tulevaa istuinta.

Mihinkäs kohtaa se peffa oikein asettuu? Rich piirteli kynällä merkkejä ja työntekijät muotoilivat satulaa sen mukaisesti. Liimaa suihkuteltiin satulan päälle ja lisäiltiin fylliä tarpeen mukaan.

Satuloiden viimeistelyn ja tarkimmat säätelytyöt mestaroi Rich itse. Hänellä oli selvästi vuosikymmenien kokemus satuloiden tekemisestä Jokainen työvaihe tarkastettiin Richillä ennen lopullista manööveriä.

Rich piirsi paikalla olleeseen harrikkaan halloween-henkisen pahisnaamion.

Norgen satula työn alla. Kirkkaan punaisen satulan sijaan päädyttiin hillitympään vaihtoehtoon. Satulan päälinen on käärmekuviota ja sivut mustaa nahkaa. Mietimme erilaisia tikkauksia ja tekstejä mutta sitten kuulimme, että kirjaimien tikkaaminen kestää tuntejä, joten se jätettiin suosiolla väliin.

Paikalla olleet kaksi karvaista apualaista todella nauttivat työtehtävistään. Varsinkin Richin koira odotti innokkaana lähettiautojen saapumista. UPSin stepvanin kaartaessa tontille koira hyppäsi sängystään kesken unien ja kiirehti paikalle. Stepvaneja pyöri pihalla useaan otteeseen ja sattumalta näin, mitä takapihalla tapahtui. Lähtiessään kuski heitti herkkupalan koiralle, joten ei ihme, että kaikki kuljetusautot saivat erionomaisen vastaanoton.

Ennen lopullista viiimeistelyä pyörillä käytiin koeajolla. Rich kyseli tuntemuksia ja hienosääti satuloita keskustelujen perusteella.

Karvakaverit todella osallistuivat päivän puuhiin ja hoitivat omat hommansa tyylillä. Tässä keskitytään korjailemaan satulan takaosan asentoa. Samalla voi vähän nuuhkia olisiko Richillä herkkuja taskussa tai korvan takana.

Entinen pukuompelija tikkasi Hondan satulan nopeasti ja tehokkaasti kasaan. Hänellä oli erinomainen värisilmä ja materiaalien tuntemus. Meidän satuloihin ei haluttu erikoisempia koristetikkauksia mutta muille asiakkaille ompelija teki uniikkeja upeita kuvioita.

Koirat ja asiakkaat ulkoilemassa takapihalla.

Rich on intohimoinen moottoripyöräilijä ja keskittynyt pitkien matkojen ajoihin. Seinillä oli useita kylttejä hurjista ajomatkoista ja -ajoista. Perheessä on suomalaisia sukujuuria, sillä Richin vaimon isovanhemmat ovat muuttaneet Suomesta USA:han sodan jälkeen. Rich perheineen on suunnitelleet matkaa Suomeen, mutta kuten tunnettua amerikkalaisen yrittäjän elämä on kiireistä ja aika tahtoo mennä töiden tahdittamana.

Satulapajan ilmapiiri oli rento ja leppoisa vaikka puuhattiin viiden pyörän kanssa yhtäaikaa. Kaikkien piti valmistua perjantai-päivän kuluessa. Richin taukoihin kuului koirien viihdyttäminen.

Työt aloitettiin puoli yhdeksältä aamulla ja iltaviideltä kaikki oli valmista. Hondasta tuli ihan erinäköinen korkeamman ja kaksivärisen satulan myötä. Illan sumussa ja hämyssä ajelimme Port Angelesiin . Tarkoituksena oli tutustua Olympic kansallispuiston ihmeisiin. Joita tosiaan piisasi.

Alhaalla laaksossa oli sankka sumu mutta puolivälissä vuoristotietä taivas aukeni. Ajellessa piti olla tarkkana, sillä tien varrella hyppelehti peuroja. Ajattelin ensin, että peurat eivät voi käpötellä niin jyrkissä paikoissa mutta niin vain singahti ”bambi” yli tien ja ylös pystysuoraa vuoren rinnettä.

Hotellin pihaan oli illalla ilmestynyt pyöriemme viereen tutun oloinen bemari. Aamulla teimme lähtöä yhtäaikaa ja juttelimme englanniksi niitä näitä pyöristä. Yllättäen heppu kysäisi olemmeko Suomesta? Tapiola-logolla oleva huomioliivini varmaan vaikutti suomalaisen aksentin lisäksi asiaan. Jouni kertoi asuvansa parhaillaan Kiinassa ja reissaavansa töiden vuoksi säännöllisesti Seattlen seutuvilla. Vapaa-aika kului tutustuessa mielenkiintoisiin paikkoihin motskarilla.

Uusi satula tuntui mahtavalta ja pitkäkään ajomatka ei puuduttanut paikkoja. Silti oli hyvä pysähtyä venyttelemään ja katselemaan maisemia. Näkymät ovat niin toisenlaisia kuin Suomessa.

Puyallupissa häikäistyi rakentajien taidonnäytteistä

GoodGuys Show Puyallupissa heinäkuussa lämmitti auringon lisäksi komeilla kärryillä. Talven mittaan on talleissa väännetty mitä veikeimpiä vekottimia. Varsinkin muutama erilainen musse ihastutti raikkaalla tyylillä. Hopeanhohtoinen, keskimoottorinen Mach40 oli päräyttävin näky – ainakin meille. Yksinkertaisesti yhdistämällä GT40 muotoilua Fastbackin vauhtiperään oli mielenkiintoinen ja tuore näkemys. Toivotaan, että tällaisia komistuksia tulisi Suomeenkin.

Maailman puhtain järvi ja muita liemiä

Pyörähdimme reilu kuukausi sitten Okanagan Valleyssa Kanadassa ihmettelemässä paikallisia viinitiloja. Seutu on kovin kuuluisa ja arvostettu täällä.
Moni täkäläinen tuttu janosi kuulla, mitä mieltä olimme ”onko paikka yhtä hyvä, ellei parempi, kuin euroopan viinilaaksot?”. No jos euroopassa viinitilat ovat muodostuneet vanhojen kivilinnojen ympärille, niin täällä ne tekaistaan betonista.
Viini puolestaan on ihan aidosti hyvää. Kallista tosin.

Bacchuksen inspiroimina mietiskelimme eri maailmankolkkia. Kas huomasimme, että onpa jo tovi aikaa kulunut , kun viimeksi kävimme Napa Valleyn viinitiloilla USAn puolella. Artohan vietti siellä aikaa työn merkeissä, kun taas rouva porhalsi vuokra-Mustangilla pitkin laaksoteitä. Muistanpa nauttineeni synttärikuohujuomat viinitilan terassilla erinomaisen lounaan ryydittämänä.

Hiukan meillä oli jäänyt hampaankoloon myös kevään reissulta saavuttamattomaksi jäänyt Oregonin kraaterijärvi. Tiet olivat silloin huhtikuun puolivälissä vielä suljettuina ja näimme vain korkeita lumivalleja sekä räntäsadetta. Nyt päätimme ottaa härkää sarvista ja kokeilla josko pääsisimme ihastelemaan niin ylistettyä sinisenä läikkyvää (maailman puhtaimman) järven pintaa.

Lisäksi ajateltiin kerätä uuteen Subaruun hieman kilometrejä, jotta varmistuu kaiken olevan kunnossa ennen kuin auto pakataan konttin ja paluumuutetaan Suomeen ensi talvena. Nimittäin kaikki autodiilerit väittävät takuun toimivan vain Kanadassa ja USA:ssa. Joku outo Suomi on heille tuntematon villi pohjola, eihän semmoisessa voi takuu toimia.

Crater Lake on Oregonin kuuluisin nähtävyys. 7700 vuotta sitten poksahti tulivuori ja paikalle muodostui iso monttu.  Vesi- ja lumisateet kerryttivät siihen Amerikan syvimmän järven: noin 600 metriä.

Järvi on noin 1500 metrin korkeudessa, joten heinäkuun helteistä huolimatta tien vierillä piisasi edelleen lunta. Vain pari kuukautta aiemmin lumipenkat olivat huimasti Mustangin kattoa korkeammalla, eikä sillä pahuksen kilpurilla saatu suditeltua ihan järven reunamille asti – piti luovuttaa pari kilsaa ennen maalia.
Tällä kertaa lähdettiin matkaan nelivedolla:-)

Maailman puhtain järvi!
Vesi on todella ainutlaatuisen väristä, se pitää omin silmin nähdä. Istua rantapenkalla ja katsella valon ja pilvien taittumista pinnasta.
Puhtaus johtuu siitä, että järveen ei laske jokia. Vaan kaikki vesi tulee sateiden myötä. Osa toki haihtuu, eli sillä tavoin vesi vaihtuu noin 250 vuodessa.

Samassa kohdassa otettiin Boss Mustang reissulla kuva. Oikeastaan juuri vuoristossa kilpurilla liukastelu avarsi ajatuksia, että käyttöautoksi pitää ostaa joku oikea neliveto. Mielellään mahdollisimman luotettava ja luja peli. Luettiin sitten Consumer Guidea ja kuluttajien opas neuvoi pisteyttämään itselle tärkeät ominaisuudet. Joten lumiselta huhtikuun reissulta palattua kipaistiin ostamaan tämmöinen uusi Subaru Forester 2.5.

USA:ssa ja Kanadassa on uskomattoman hienoja maisemareittejä. Ne on hyvin merkitty Scenic Byway kylteillä. Näitä reittejä kannattaa tutkia kirjoista, esim. ”Motorcycle Journeys Through Pacific Northwest” tai ”National Geographic guide to Scenic Highways & Byways”.
Meidän matkafilosofiamme mukaan Interstate valtaväyliä tulee karttaa kuin flunssaa.

Jatkoimme Kaliforniaan, maistelemaan viinejä Napa laaksoon. Yksi tyylikkäimmistä oli Etude. Löytyi niin hyvä Pinot Noir, ettei vastaavaa ole saatu vielä koskaan. Sekä oikein herttainen ja hilpeä Rose. Sillä kirkastuu pilvinenkin pick-nic.

Wine Tasting toimii niin, että kuluttajasta tuntuu todella miellyttävältä. Ja jos ei koko ajan sylkäise maljaan, niin pian jo kokee olevansa melko kunkku. Koska isäntä kaatelee sopivasti lisää ja juttelee fiksusti – tuota pikaa tekee mieli ostaa yhtä ja toista ” kun nyt täällä ollaan”.

Käymissammioiden rakennuksen räystäällä viihtyivät pääskyset. Heillä oli kunnon kerrostaloelämää, ihan kuin ihmisillä downtownissa konsanaan. Lintujen kotikenttäetuna ehkä hyvät huurut viinisammioista sekä kaunis puutarhamaisema.

Jatkoimme opaskirjoissa kehuttuun V. Sattui Wineryyn. Viinitila on eräänlainen viinimaailman Disneyland. Heillä on hyvää ruokaa, juustoja, makkaroita, suklaata ”you name it, we have it” väitti meille viiniä kaadellut iloinen veikko. Hyvä pöhinä!

Napa laakson halki puksuttelee tyylikäs klassikko-juna. Janoiset ja hilpeät matkalaiset pysähtelevät runsaiden sammioiden äärelle, aurinko paistaa, viini kypsyy – elämä hymyilee.

Olipa makoisaa päästä valikoimaan kunnon juustoja pitkästä aikaa – appenzeller,- manchego- ja comte-juustot huiskahtivat ostoskoriin.

Poppeleiden siimeksessä V.Sattuin tilalla voi nauttia heidän gourmet toriltaan ostetut prosciutto portobello voileivät. Sekä huuhtaista oliivit alas vaikkapa inkiväärilimonaadilla. Arto maisteli sitruunasoodaa. Lopuksi voi oikaista penkille ettoneelle ja ehkä herätä kun kultainen noutaja lipaisee nenästä.

Yhteenvetomme, että kumpi ompi parempi Okanagan vai Napa? Käykää molemmissa!

Kaskadivuoriston kylissä voi kokea mennyttä aikaa

Matkalla kohti kotia pöllähdimme yllättäen keskelle villin lännen kylää. Kaskadivuoriston pohjoispuolella Medhow laaksossa sijaitseva Winthropin kylä on kuin tuulahdus mennyttä aikaa. Paikassa on ollut asutusta jo yli 9000 vuoden ajan.

Kylän raitilla voisi kuvitella olevansa villin lännen leffassa jos mielikuvaa ei rikkoisi modernit autot.

Kuumaa koiraa auton lavalla. Nämä karvaiset vahdit hoitelivat hommiansa, kun isäntä kävi tankkaamassa auton sekä itsensä.

Kauniita asetelmia ja rauhoittavaa veden solinaa. Tämän puron vierestä pääsi pelaaman minigolfia.

Villin lännen meno jatkui paikallisessa kahvilassa. Terassilla saattoi ottaa tuntumaa lännen satulaan. Tämä on varmaan lähin kontakti Artolle, sillä hevosallergian vuoksi oikean humman lähelle ei ole asiaa. Kahvilassa oli tarjolla myös satuloita jalustoilla. Ne olivat lapsiasiakkaiden suursuosikit.

Liput liehuvat ja pankkirakennus on komeasti keskellä kylää…

Kylä on panostanut matkailijoiden viihdyttämiseen tarjoamalla erilaisia retkiä niin kesällä kuin talvella. Pikkuputiikit erottuivat edukseen mielenkiintoisilla ja yllättävillä valikoimilla.

Paikallinen ”seriffi” vahti liikennettä hiukan jämähtäneen oloisena. Mallinukke tehosi yllättävän hyvin autoilijoihin. Vauhti aleni monella huimasti.

Ei reissua ilman lunta. Tosin nyt vain pieninä lämpäreinä ylhäällä vuoristossa.

Pienillä vuoristoteillä neliveto oli oivallinen apu. Rennosti kuljetti Subaru matkalaiset läpi vuorien ja laaksojen.

Laakson keskellä sijainnut Diablo-järvi saa sädehtivän turkoosin värinsä vuorilta alas tulevista mineraaleista. Mahdottoman komean näköistä vettä ja aivan läheltäkin katsottuna edelleen ihan turkoosia.

Lähiruokaa ja herkkuja tarjoiltiin hauskan mallisesta puodista. Luomujätski maistui marjoilta ja takapihalla kasvatettiin komeaa yrttitarhaa.

Multa pöllysi ja yleisö hurrasi

O´Keefen Ranchilla järjestettiin viikonlopun aikana vintage motskareiden sekä autonäyttelyn lisäksi pärinää ja pauketta. Maarata oli noin varttimailin pituinen ovaali pellon laidassa. Meitä paikalle veti lupaus vanhoista motskareista radalla mutta harmiksemme ne ajelivat vasta sunnuntaina, jolloin olimme jo jatkaneet matkaa eteenpäin. Yllättävää kyllä lauantain päältäistuttavien rattiruohonleikkureiden kisa oli todella viihdyttävää seurattavaa. Aikuiset miehet väänsivät naama punoittaen ja hiki otsalta tursuten rattiruohonleikkureilla ympäri rataa. Kannustusjoukot katsomossa hurrasivat riehakkaasti ja illemmalla keräännyttiin yhteisen potluckin ääreen kertaamaan päivän tapahtumia.

Päivän kilpurit rivissä odottamassa lähtökiihdytystä. Radalla ajeltiin eri luokissa. Huippunopeudet pyörivät varmaan 70 km/h nurkilla.

Nämä kaverukset hieroivat kisataktiikkaa keskenään ennen maaradalle kirmaamista.

Lauantaina radalla nähtiin pieniä crossipyöriä sekä muutamia stunttitemppuja. Tässä tuliseinän läpi ajaa nuori tyttönen, joka peittosi aika-ajoissa vanhemman sisarensa. Siitä oli sisarrakkaus kaukana, kun tytöt kohtasivat varikolla. Varoitus: älä kokeile tätä kotona ja jos kokeilet tärkein neuvo kuuluttajan mukaan oli; katse kaukaisuuteen, pää alas ja äläkä vaan jänistä viime hetkellä.

Kesäistä ranchipäivän tunnelmaa parhaimmillaan. Rataa huollettiin tyylikkäästi vanhalla kalustolla kuntoon.

Rattiruohonleikkurit tositoimissa. Laji on jotenkin kiehtova ja aloin jo suunnitella omia kisoja Suomessa. Siskon ”ranchilla” maalla ei naapureita häirittäisi ja tilaa piisaa pelloilla ajella. Sukulaiset ja sukuun naidut ovat melkein laidastaan vauhtipäitä tai hyviä ruuanlaittajia. Rata kuntoon, kisat pystyyn ja tarjoilut kohdilleen. Meiltä löytyisi osallistujia lasten luokkaan, nuoriin aikuisiin, vähän vanhempiin aikuisiin ja senioreihin. Kunhan on ensin harjoiteltu suvun kesken voidaan ryhtyä järjestämään kisoja myös ulkopuolisille; myydä liput, hoitaa muonitukset ja tarjota nurmikenttää camping-majoitukselle. Sisko ei kyllä vielä tiedä tästä mitään.

Tämä pikkuinen poika kannusti innokkaasti isänsä kisa-ajoa.

En ihan saanut selville, ketä tämä vähän vanhempi mieshenkilö kannusti mutta tyyli oli sama kuin nuoremmallakin.

Liput liehuivat ratatuomareilla ja kisan voittajat ajoivat kunniakierrokset ruutulippu lepattaen. Kunnon kisatunnelmaa siis.

Multa tuprusi ja katsomo hurrasi. Osa kisailijoista oli tuunannut ajokkien ulkonäköä kisakumppaneita hämätäkseen. Eräskin leikkuri oli aivan räjähtäneen näköinen ja vähän katteetkin lepatti mutta vauhtia piisasi. Tosin kyseinen yksilö ei kertaakaan saavuttanut maalilinjaa vaan hyytyi joka kerta muutama kierros ennen kriittistä pistettä.

Rankan kisapäivän jälkeen oli vuorossa chillailua, kesäruokaa ja jutustelua leirintäalueella. Huoltotoimia sekä pieniä koeajolenkkejä nähtiin pitkin iltaa.

Vanhemmat starat vaihtoivat kokemuksiaan päivän riennosta ja miettivät eri vaihtoehtoja kisakaluston trimmaamiseen huippukuntoon sunnuntain koetoksiin.

Kuski lepuutteli oloaan päivänvarjon alla kylmä juoma kädessään. Ajokki parkkerattiin kauniisti nurmikentän laidalle odootelemaan uusia lähtöjä. Rento meininki.

Villin lännen ranchilla Kanadan viinilaaksossa

Pidennetty viikonloppuretki aloitettiin ajelemalla maan yhdistävää Trans-Canada highwayta huikaisevien vuoristomaisemien läpi kohti Okanagan laaksoa. Ensimmäisenä kohteena oli historiallinen aito villin lännen karjatila O´Keefe Ranch, jossa ajeltiin maarataa  vanhoilla motskareilla sekä rattiruohonleikkureilla. Tapahtuma oli kaikessa kotikutoisuudessaan sekä leppoisassa fiiliksessä mitä hauskin tapa viettää viikonloppua. Ranchilla oli esillä vanhat motskarit, vintage-autot sekä normaalit viikonlopun ranchin menot elikkäs bongasimme kolme hääparia sekä paljon lapsiperheitä tutustumassa elukoihin.

Heti sisäänkäynnin vieressä tervehti tulijoita motskareiden ”rolssi” – nelisylinterinen Henderson.

80 cid lättiksestä otettiin mallia omaan U projektiin, joka odottaa kotoSuomessa tallin perukoilla.

Tuulahdus 70-luvulta. Tankin päälle on vetäisty nahkainen suojus. Kuskilla oli samaa sävyä myös ajopuku.

100-vuotta on  kunnioitettava ikä kenelle tahansa. Tällä entisöimättömällä Ariel 500 pyörävanhuksella myös ajella surnuutettiin, joten kelpo, toimiva peli.

Vanhassa Ducatissa viehätti auringon paahtama, kauhtunut väri.

Jotain ihan muuta kuin 100 vuotiaita pärriä. Aistikasta muotoilua ja maukas väri, lisukkeena  ahdin.

Tästä pyörästä tuli mieleen muinainen MC Skeleton reissu pohjoiseen Poron Purijaisiin. Meidän kaveri harrikkakuskilla oli satulana pala traktorinrengasta (sateella tosi hyvä, ei jää vedet takapuolen alle lillumaan) ja akku oli kiinnitetty mustekaloilla pyörän sivuun. Siitähän se sitten tipahti ja pompahteli pitkin tietä muutaman sata metriä ennenkuin matkanteko hyytyi. Muistan kuinka väistelin sekä akkua että pyörää ja yritin huitoa kuskille pysähtymismerkkejä. Pahus, väänsi vain lisää kaasua.

Kyydissä istunut koira jahtasi tyytyväisenä vinkulelujaan sekä palloa pitkin nurmikkoa ennen ajeluretkelle pääsyä. Turvallisuudesta ei tingitty. Koiralla on oma kypärä päässä.

Rasta ja kumppanit  viilettivät välillä tankkaamaan . Aiemmin hän oli ajellut maaradalla vanhalla crossipyörällä. Kadehdin vähän tuota kultaista kypärää.

”Tää pieni pärrä on ihan liian hidas.”

”Hylkäämme sen tähän ja otamma huikan vettä.”

”Tällä kelpaa heittää hiekkaa kilpakumppanei-den niskaan.”

Klassikkoautot kylpivät keskipäivän auringon valossa. Plymouth Valiant avona oli aika päräyttävä näky. Kerran aikaisemmin ollaan moiseen törmätty Ruotsissa. Harvinainen vekotin. Taustalla häämöttää ranchin kappeli.

Leppoisaan istuskeluun, suojaisessa varjossa koristepensaan edustalla voi vaikkapa nauttia eväsherkuista.

O´Keefe Ranchin päärakennus. Ranchin omistaja oli aikoinaan tympääntynyt lautaverhoilun jatkuvaan rapsutteluun ja maalaamiseen. Aikansa edelläkävijä veti stucco rappauksen laudoituksen päälle ja johan helpotti. Tunnelma siitä ehkä vähän kärsi mutta käytännöllisyys ei.

Ranchilla oli useita eri rakennuksia, jossa esiteltiin valtavan maatilan historiaa ja toimintaa. Tällaisia karvachapseja en ollut ennen nähnytkään. O´Keefen mielestä parhaita cowboyta olivat intiaanit, jotka osasivat käsitellä sekä hevosia että karjaa.

Eipäs tiedetty, että honda tarkoittaa lasson silmukkaa. Toinen merkityshän on se kuuluisa japanilainen moottoripyörätehtailija. Jaa niin ne tekee autojakin ja tietysti perämoottereita ja mitä muuta…?

Vanhan sekatavarakaupan tunnelmaa. O´Keefe perusti aikoinaan ensin karjatilan ja lisäsi kaupan sekä postin ja kirkon yms. toimintaa. Järjesti myös juhlia, joista kyläläiset puhuivat suurella innolla ja kunnioituksella.

Lauantaipäivän toinen morsiuspari otatti itsestään romanttisia kuvia pellon laidalla. Kuvaaja konttasi pitkin nurmikkoa ja kaikki köhivät tasaisin väliajoin, kun viereisellä pellolla kyntämässä ollut traktori nostatti kuivakan multapöläkän ilmaan. Toki se toi kuviin utuista tunnelmaa.

Tämä morsian saapui reippaasti kirkkaansinisellä Ford F150 nelivedolla truckin mukaan sävytettyjen morsiusneitojen kanssa. Sulhasella oli tyylikäs musta puku, jonka alta pilkotti Fordin sininen liivi. Vihkivalojen aikana taustaäänenä soljui maaratakuuluttajan kisaselostus radalta. Vihkiäisistä pari lähti komeasti lavalla istuen ja neliveto päällä törmyytettiin hiekkatietä ylös kukkulan laelle jatkmaan juhlia.

Ranchin perustaja Cornelius O´Keefe päätteli aikoinaan, että kullankaivuulla ei omaisuuksia tee mutta karjanpito ja kaupankäynti kannattaa. Eräällä karjanajoreissullaan hän saapui Okanaganin Vernon laaksoon ja päätti yhtiökumppaninsa kanssa ostaa maata idyllisen kauniista laaksomaisemasta.

Ranchin ladoissa ja katoksissa piileskeli kaikenmoisia ajokkeja aina vanhoista vankkureista jättikokokoisiin traktoreihin. Varsinainen historiapläjäys maatilalla ennenmuinoin käytettyihin ajokkeihin.

Nelisarvinen Jacobin lammas  oli hämmästyttävä näky. Lajissa tavataan myös kuusisarvisia yksilöitä mutta ne ovat todella harvinaisia. Enpä ole koskaan moista sarvipäätä katsellut ihkaelävänä.

Ranchilla ei enää kasvateta karjaa vaan keskitytään viihdyttämään turisteja. Lapsiperheet luonnollisesti viihtyvät rapsuttelemassa vuohia ja söpöstelemässä pikkuisten kissanpentujen kanssa. Ranchilla kasvatetaan myös eksoottisia kanalajeja. Tämä varsinainen töyhtösulkapää oli hersyvä ilmestys.

Flapjack aasi ja meidän Arto. Lajinsa harvinaisuuksia molemmat.

Hevoset hommissa highwaylla, 6700 km

Kaksi viikkoa ja noin 6700 kilsaa. Siinä perustiedot meidän ”road tripistä”. Bossi osoitti kykynsä varsinaisena Pony Expressina kuumalla asfaltilla tai kuoppaisella hiekkatiellä. Lumisateet, kivenlohkareet tai vesisateen liukastama savitie ei meitä pidätellyt vaan sinnikkäästi puskettiin eteenpäin. Välillä tosin katselimme toisiamme aika epäuskoisina, kun lumisade sakeni sakenemistaan tai hiekkatien kuopat syvenivät aikuisen miehen nieleviksi pot holeiksi. Näin kotisohvalla köllötellessä on aika hienoa ajatella, että koimme niin monenmoisia sääilmiöitä pakkasesta aina kuumana porottavaan aavikon aurinkoon.
Seuraavaa reissua jo suunnitellaan!

 

Villin Lännen saluunassa juhlii enää maaoravat

Iltakävelyllä Las Vegasissa mietiskeltiin kaikkea uutta, joka on muuttunut sitten vuoden 2000 käynnin. Enää ei tepastella pitkin kadun varsia. Kävelyreitit on siirretty ”toiseen kerrokseen” ylemmälle tasolle. Kukaan ei enää hortoillut ”kvartteri”kippo kädessä kilisten. Pelikoneilla höylätään korttia ja kolikot ovat historiaa. Vanhat valotaulut sekä lamput ovat siirtyneet varaston perukoille ja tilalla on kirkkaat ledmainokset. Muutama hotelli on hävinnyt kokonaan; tilalla on entistä prameampia komistuksia. Käväisimme katsomassa nauruhermoja kutkuttavan sinisten miesten iltashown. Taidokkaasti toteutettu show oli elämys kaikille aisteille, sillä eturivissä istuneille jaettiin suojaksi kertakäyttösadetakkeja. Ankilla meni osa ajasta näyttelytekniikan ihmettelyyn ja vieläkin jäi ratkaisematta, että miten ne isot silmämunat siellä katossa oikein lentelivät. Sinisten miesten show-touhuja voi ihmetellä vaikkapa You Tubesta http://www.youtube.com/watch?v=fLlAxq5TaL4.

Mitä tapahtui Las Vegasissa jää sinne. Bossin nokka käännettiin kohti Kalifornian Yosemiten luonnonpuistoa. Tarkoituksena oli kurmoottaa vuorten yli, mutta eihän se ihan niin mennyt. Las Vegasin lämpö oli muisto vain, kun lähestyimme huippuja. Pilvet roikkuivat lähellä maan pintaa ja lämpömittarin lukema pieneni pienenemistään.

Lounastauolla Kalifornian Big Pinessa (oli muuten muhevaa pihviä) kyselimme säätilasta ja tarjoilijatar kertoi, että seurailette vain tien varrella olevia kylttejä. Niissä kerrotaan onko tie auki vai suljettuna lumen vuoksi. Samalla hän sanoi, että sää on ollut muutaman päivän ajan kovin kylmä ja lunta tuuppaa, joten olkaahan varovaisia. Kaivelin  esiin paksummat villahanskat ja haaveilin taas piposta. Piti tyytyä lippikseen.

Niinhän siinä kävi, että vastaan alkoi puskemaan autoja, jotka olivat aivan lumen peitossa ja vuorten yli menevät tiet olivat suljettuina. Ajattelimme sitkeästi jatkaa matkaa mutta Mammoth Laken kohdalla teimme ns. hätäyöpymispäätöksen. Lunta satoi taivaan täydeltä, tien pinta jäätyi, ratarenkailla liukasteltiin ja oli jo niin jännät paikat, että kuvien ottaminenkin unohtui. Jäimme Mammoth Lake hotellille vetämään henkeä ja odottelemaan teiden sulamista. Erinomainen hetki pestä matkapyykkiä monta koneellista, seurustella hotellin huoltomiehen kanssa, kun hän yritti korjata huoneen lämmityslaitetta, vaihtaa huonetta myöhemmin yöllä, koska lämppäri ei koskaan lähtenyt pelittämään, kuunnella aamuyöllä  naapurihuoneessa jyrryyttäviä  tehokuivaajia, jotka tuulettivat aiemmin pestyjä kokolattiamattoja. Seuraavana päivänä aurinko onneksi paistoi upeasti ja tienpinnat sulivat vauhdilla. Open road ja matka jatkui.

Onnittelimme itseämme päätöksestä pysähtyä Mammoth Lakelle. Lunta oli tullut todella reippaasti illan mittaan ja eipä niitä majapaikkojakaan näyttänyt kovin tiuhassa olevan. Tiet olivat kuivat ja kylläpä Sierra Nevadan vuoret näyttivät tavallistakin komeammilta kauniin, tuoren lumen peittäminä. Meillä kävi hyvä mäihä 😀
Paikalliset kertoivat, että lumisade oli kauempana pyyhkineen myrskyn laitamia. Naureskelivat meidän autolle ja kehottivat hankkimaan lumiketjut takakonttiin pahan kelin varalle. Melkein jo kaivelin lompakkoa auki, kun bensiksella oli esillä lumisukkia, jonka voi sujauttaa renkaan päälle. Luonnollisesti lumiketjujen käyttö on Bossissa ehdottomasti kiellettyä. Sukista ei puhuttu mitään. Niitä lumisukkia ihmetellessäni oli bensiksen ohi pyyhkäissyt tusina Ferrareita. Pari oli vielä tankkaamassa, kun vihdoin pääsin irti lumisukkamainostekstien ääreltä. En tiedä johtuiko Ferrareiden kokoontumisajoista vai mistä mutta seuraavat 50 kilsaa oli aika mukavasti poliiseja tien päällä.

Mono Lake hehkui taivaansinisessä värityksessä laakson pohjalla. Vesi oli juuri sellaista miltä se näyttikin – hyytävän kylmää. Emme siis pulahtaneet virkistävälle uinnille vaikka uikit olivatkin mukana (olin siis oikeasti haaveillut paljon lämpimämmästä reissusta).

Lännenkaupunki Bodie on parhaiten säilynyt aavekaupunki Pohjois-Amerikassa. Kaupunkiin mennään Bodien luonnonpuiston läpi ja loppumatka ajetaan kivikkoista sekä monttuista hiekkatietä pitkin. Köröttelimme 15 km/h nopeutta ja ratakoulusta saamieni ohjeiden mukaan käytin tiestä jokaisen sopivan sentin hyväkseni. Varovasti mutkitellen, tien reunoja pitkin onnistuin ajamaan ilman yhtään pohjakosketusta. Hartiat oli ihan tönkköinä illalla.

Yksi aavekaupunki Bodien erikoisuuksista on, että kävijät eivät pääse vaeltelemaan talojen sisään. Niinpä sisätilat ovat erinomaisessa kunnossa pölyä lukuunottamatta. Kaupungissa kävellessä ja ikkunoista sisään kurkistellessa tulee omituinen tunnelma. Ihan kuin ihmiset olisivat poistuneet piipahtamaan vain hetkiseksi ulos talosta mutta eivät enää koskaan palanneet takaisin.

Vuonna 1875 Bodiesta löydettiin kultaa ja syrjäisestä paikasta tuli yhdessä yössä vilkas kaivoskaupunki. 1877 siellä oli mm. 65 saluunaa. Paikallinen pastori kuvaili paikkaa synnin mereksi, jossa myrskyää hekuma ja himo. Bodiessa tapeltiin ja ammuskeltiin ankarasti ja ”Pahat miehet Bodiesta” saivat legendaarisen maineen. Kulta hiipui kaivoksesta, paikka paloi kahdesti (1892 ja 1932), niinpä asukkaat hylkäsivät sen.

Tästä 30-luvun Coupesta voisi ehkä vielä pelastaa jotain tai ainakin voi ottaa mallia, miten auto on rakenneltu. Auton sisään kurkistellessa siellä oli vielä tallella vanhat, harmaantuneet puusosat.

Lumihangessa sulassa sovussa vierekkäin köllötteli vanha ja vielä vanhempi menopeli. Kaikenlaista tavaraa kiertokangista alkaen aina kaivostyökaluihin lojui pitkin pihamaita. Ihan kuin ne olisivat juuri äsken tipahtaneet karheista käsistä lounaskellon kilkattaessa ansaitulle tauolle.

Vaikkakin Bodie on aavekaupunki ja asukkaat häipyneet yli 80 vuotta sitten on siellä silti vilkasta elämää. Pikkuruiset maaoravat parveilivat joka puolella pitkin kaupunkia. Niillä on luksuspäivät vanhoilla jousipatjoilla köllötellessä ja varmasti ovat osansa lipittäneet paikallisesta saluunasta.

Bossi oli reissussa rähjääntyneen näköinen Bodien keikan jälkeen.

Saapuessamme hotelliin naapuriruutuun parkkeerannut herrasmies vähän kohotteli kulmiaan Bossin vieressä. Autosta tippui kurapaakkuja ja kyljissä oli saviset vauhtiviirut. Aamulla päätimme lähteä ensi töiksemme autopesulaan. Savea oli konehuoneen reunoihin saakka ja hinkkaamista piisasi.

Ammutaanko meitä??!! Näin huuteli Arto apparin paikalta ja ihan syystäkin.
Aamuisen autonpesu session jälkeen ajattelimme nauttia rauhallisesta lounaasta katsellen kauniita maisemia. Kaivellessani takakontista eväskassia kuului selän takaa kumea laukaus. Enpä jäänyt  juuri nenää kaivelemaan vaan vetäisin maastoutumiset toiselle puolelle autoa. Toinen laukaus jysähti ja siinä vaiheessa muistan miettineeni, että ei pöllyä hiekka lähellä tai haulit ropise auton katolla; ei siis ammu ihan kohti. Arto huuteli auton uumenista, että vuotaako jo verta? Hän oli varma, että siellä on rouvalla henki höllässä. Jalat vispaten katselin tarkemmin ympärilleni ja huomasin, että tien toisella puolella on tosiaan heppuli aseen kanssa levähdysalueella ammuskelemassa. Heitin eväskassin autoon ja nostin kytkintä. Tähän ei jäädä taivastelemaan koska osuu. Valokuvia otin ylempänä olevalta toiselta levähdysalueelta ”tähtäysmatkan” (ehkä) ulkopuolelta.

Kotona katselin näitä ampumiskuvia hiukan tarkemmin ja hetken zuumailun jälkeen huomasin, että miehen seurassa oli lapsi, jolle hän opetti ampumista. Paikan päällä kuvia ottaessani mietin, että onpa omituinen aseteline tai joku muu tellinki hepulla mukana mutta sehän oli stetsonpäinen pikkukaveri. Näin ameriikassa….

Sielua inspiroivat maisemat Arizonassa

Illalla hotelliin tullessamme Kayentassa, AZ oli jo pimiää ja aamulla kurkistin ikkunasta ulos näkymiä. Siellä oli tämä parivaljakko ja keskustelu meni (ainakin meidän mielestä) seuraavalla tavalla:
– Hirvee nälkä heti aamusta. Pakko ottaa Sonic Drive Innistä jotain haukattavaa.
– Mulla ei oo yhtään käteistä mukana. Mites sulla?
– Eipä ole kuin rautakengät jaloissa. Mitäs nyt tehdään? Ei oikein nappaa tää kuiva ruohikko.
– Mennään söpöstelemään tohon ajorampin reunalle. Kyllä sieltä jotain purtavaa irtoaa. Mä heiluttelen korvia ja sä hirnahtelet hilpeästi.
Parivaljakko hengaili tyynen rauhallisesti Drive In -kahvilan ajorampilla. Ja kyllä vain söpöstely kannatti, sillä parivaljakko sai muutamasta autosta jotain natosteltavaa.

Monument Valley sijaitsee Utahin ja Arizonan osavaltioiden rajalla ja alue on navajoiden reservaattia. Näissä maisemissa on kuvattu kuuluisia länkkäreitä. Laakso on ollut elokuvaohjaaja John Fordin luottopaikka ja hänen länkkäreissään pääosassa oli useasti John Wayne. Aikoinaan paikallinen asukas lähetti viestiä Hollywoodiin, että meillä on täällä mitä parhaimmat maisemat länkkäreiden kuvaamiseen. Kannattaa tulla katsastamaan ja niinhän siinä kävi, että Monument Valley on nykyään yksi legendaarisin kuvauspaikka kautta aikojen.

Tämä maisema näkyy John Waynen suosikkipaikasta. Kuivan autiomaan keskellä pönöttää eroosion muovaamia kivipaasia.
Wikipediasta luimme, että laakson kiviaineksen ja hiekan voimakkaan punainen väri johtuu rautaoksidista. Tummempien siniharmaiden kivien väri johtuu mangaanioksidista.

Monument Valleyn läpi pääsee ajamaan kuoppaista, kivistä sekä pehmeän hiekkaista tietä pitkin. Ohjeissa varoitetaan, että matalan maavaran ritsalla ei tielle ole asiaa. Ensimmäiset 100 metriä tietä oli selvästi jätetty todellakin oman onnensa nojaan, jotta autoilijoilta otettiin heti luulot pois. Sitkeästi kiemurtelimme etananvauhtia väistellen monttuja sekä törröttäviä kiviä. Turisteja kuskaavat Jeepit ohittivat meidät vauhdikkaasti hiekka pölisten ja aika moni ikuisti matalan sporttivehkeen karussa maisemassa digikameralleen. Olimme selvästi poikkeava näky maastureiden ja perheautojen joukossa. Eniten autosta touhottivat ranskalaiset elokuvafriikit. He kävivät erikseen kysymässä kuvauslupaa ja filmasivatkin sitten oikein urakalla.

Suuri, avara taivas toi paikkaan ihan omalaisensa tunnelman. Voi hyvin kuvitella kuinka 150 vuotta sitten uudisraivaajat ovat tästä menneet heiluvine vankkureineen. Eivätkä tienneet mikä edessä odottaa.
”Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollakseni mutta silti satuloit hevosesi ja ratsastat eteenpäin”, totesi John Wayne.

Sokeritoppa-kivipaasit jäivät taakse kun saavuimme Grand Canyonin eteläreunalle, jossa puhalsi tuuli niin, että hirvitti seisoskella lähellä jontkan reunaa. Kunnon puuska olisi helposti tönäissyt kevyemmän tyypin yli laidan. Grandview Pointissa oli laajat näkymät alas laaksoon. Luonto näyttää täällä voimansa.

Nämä tyypit pysättivät liikenteen ihan täysin Grand Canyonin luonnonpuistossa. Elukat eivät mitenkään kiiruhtaneet yli tien ja metsään piiloon vaan astelivat arvokkaasti autojen edessä. Kulkijat olivat muulipeuroja, joita myös mustahäntäpeuroiksi tai isokorvapeuroiksi kutsutaan.

Peuroista ei ollut erillistä tiemerkkiä mutta tässä kohtaa mietittiin kaksi kertaan eväsretkelle jäämistä. Mukana oli kunnon muonat, jotka varmasti olisivat kelvanneet puumalle. Muita Grand Canyonissa asustelevia villieläimiä ovat mm. majavat, kallkkarokäärmeet, Albertin oravat, Kaibabin oravat, kalkkunat, autiomaan isosarvi lampaat sekä mäntynärhet.

Grand Canyonin jylhistä maisemista jatkettiin kohti Sedonaa Arizonassa. Tuntui kuin olisi ajellut Suomessa. Tien penkoissa kasvoi koivuja sekä mäntyjä ja tietkin olivat yhtä huonossa kunnossa=monttuja ja paikkauksia.

Sedonassa tutustuimme paikallisilla markkinoilla käden taitajien töihin. Tässä matossa oli raikkaat värit ja vanhan ornitologin silmää miellyttävä kuva. Hirvitti kysyä hintaa, sillä Monument Valleyn infokaupan seinillä roikkuvien mattojen hinnat pyörivät tuhansissa dollareissa. Tässä kävi kuitenkin hyvin, sillä suoraan matonkutojalta torilta ostetun maton hinta oli alle puolet. Parasta tietysti oli sen, että raha meni suoraan kutojalle eli työn tekijälle.

Mel Mendez on kutojien sukua ja on aloittanut mattojen kutomisen viidennessä polvessa 12-vuotiaana. Matoissa käytetään 100% villalankaa, jonka he värjäävät itse. Perheen kaksi tytärtä harjoittelee kutomista isänsä opettamina. En ole mieskutojiin Suomessa törmännyt, joten Mel oli raikas poikkeus kädentaidoillaan. 
http://www.mendezrug.com

Sedonan lämpimän auringon alla paahdetut matkalaiset olivat valmiina kohtaamaan legendaarisen Route 66 -tien. Ajoimme vanhan noin 160 kilsaa pitkän pätkän. Hiljaisia tienvarsikyliä, aakeeta laakeeta, pusikkoa ja ruohikkoa. Tie oli aika ajoin tooooosi tylsä mutta apparikuski luki opaskirjasta hyviä tarinoita kuskin virkistämiseksi.

Route 66 asiallinen bensis. Tottahan toki janoinen hevonen tankattiin Mustang-menovedellä.

Viimeksi ajelimme Hooverin padolla HD:llä vastanaineina päämääränä huitsin Nevada. Eipä silloin arvattu, että palataan samoihin maisemiin omalla Mustangilla kurvaillen.