Hevoset hommissa highwaylla, 6700 km

Kaksi viikkoa ja noin 6700 kilsaa. Siinä perustiedot meidän ”road tripistä”. Bossi osoitti kykynsä varsinaisena Pony Expressina kuumalla asfaltilla tai kuoppaisella hiekkatiellä. Lumisateet, kivenlohkareet tai vesisateen liukastama savitie ei meitä pidätellyt vaan sinnikkäästi puskettiin eteenpäin. Välillä tosin katselimme toisiamme aika epäuskoisina, kun lumisade sakeni sakenemistaan tai hiekkatien kuopat syvenivät aikuisen miehen nieleviksi pot holeiksi. Näin kotisohvalla köllötellessä on aika hienoa ajatella, että koimme niin monenmoisia sääilmiöitä pakkasesta aina kuumana porottavaan aavikon aurinkoon.
Seuraavaa reissua jo suunnitellaan!

 

Mustaa laavaa ja kraaterijärven ihmeitä luonnonpuistoissa

Lava Beds National Monument luonnonpuistossa näimme, miten äitimaa hiljalleen palauttaa mustat laavakentät vehreämmiksi näkymiksi. Puoli miljoonaa vuotta sitten Medicine järven luona purkautunut tulivuori sylki kuumaa laavaa, joka jähmettyi mustaksi massaksi. Nyt karua maisemaa pehmentää vihreä ruoho ja pienet puut.
http://www.nps.gov/labe/index.htm

Luonnonpuistossa voi vierailla mm. erilaisissa luolissa, joita alueella on satamäärin. Luolien perukoilla voi tutustua lepakoiden elämään ja muidenkin öttiäisten touhuihin. Mustien kukkuloiden juurella hököttää kojootteja ja voi siellä kuulla kalkkarokäärmeen kalisteluakin.

Alhaalla laaksossa viljellään maata ja me päättelimme, että ilmeisesti maaperä on mineraalien puolesta suosiollista kasvualustaa. Täällä muuten harrastetaan perinteistä maanhoitoa – kulotusta. Näimme useita infokylttejä sekä kulotussavuja reitin varrella.

Maanviljelijät olivat täydessä työn touhussa ja päivän puuhana näytti olevan kastelujärjestelmien huolto. Pellon laidalla kasassa olevasta putkesta kurkisteli preeriakoira, ilmeisen närkästyneenä kolisteleville työmiehille.

Tulivuorien innoittamana jatkoimme matkaa kraaterijärven rannalle. Tarkoituksena oli ajaa järven ympäri ja ihastella maisemia sekä kirkasta vettä.
http://www.nps.gov/crla/index.htm

Kraaterijärven luonnonpuistossa kasvoi ihan mahottoman kokoisia puita. Suoria ja oksattomia (niistä olisi kelvannut väsätä lattialankkuja Helsingin Musiikkitaloon). Tämä puu oli ilmeisesti saanut tarpeekseen pystyssä töröttämisestä ja räsähtänyt poikki. Voi vain kuvitella millainen pamaus ja rysäys on ollut, kun näin paksu ja puu kaatuu. Saattaa siinä ensimmäinen paikalle osunut autoilijakin onnitella itseään, ettei jäänyt kaatuvan puun alle.

Metsässä kävellessä kiinnitimme huomiota todella kirkkaan vihreään jäkälään tai naavaan, jota kasvoi puissa ja oli muutenkin lennellyt ympäriinsä maahan. Kuva ei tee oikeutta värille mutta jäkälä hohti lähes neonvihreänä.

Meillehän kävi perinteisesti elikkäs ylöspäin mennessä taivas ripotteli ensin vettä, sitten räntää ja lopulta ihan selvää lunta. Kraaterijärveä ympäröivä tie oli kiinni lumisateen vuoksi ja ihan vain oman turvallisuuden vuoksi päätimme kääntyä ympäri ja ajaa kotia päin läntisempää reittiä pitkin. Ajatuksena oli hurauttaa vuoren yli mutta nämä tienvarsikinokset vakuuttivat meidät lumen mahdista.

Sateen ja usvan seassa näimme aivan valtavan kokoisen sateenkaaren, joka myötäili edessä olevan kukkulan linjoja. Uskomaton näky ja ihastelimme sitä pitkän tovin. Tästä eteenpäin matkasimme väsyneinä mutta onnellisina kohti kotia. Kanadan raja oli muutaman sadan kilsan päässä ja kotiin päin mennessä poikkesimme vielä Mount Vernonissa swapissa. Jos vaikka löytyisi jotain lisätuliaisia.

Swappi oli jo hyvässä vauhdissa, kun sinne iltapäivän aikana ehdimme mutta myyjät olivat vielä onneksi paikalla. Viileä ja tihkusateinen sää hiukan vesitti tunnelmaa mutta kuumia löytöjä  tehtiin. Yritin hieroa kauppaa vanhasta, kunnon kokoisesta viilapenkistä mutta hinta jäi vähän liian korkealle. Niinpä raja ylitettiin kevyissä tunnelmissa.

Villin Lännen saluunassa juhlii enää maaoravat

Iltakävelyllä Las Vegasissa mietiskeltiin kaikkea uutta, joka on muuttunut sitten vuoden 2000 käynnin. Enää ei tepastella pitkin kadun varsia. Kävelyreitit on siirretty ”toiseen kerrokseen” ylemmälle tasolle. Kukaan ei enää hortoillut ”kvartteri”kippo kädessä kilisten. Pelikoneilla höylätään korttia ja kolikot ovat historiaa. Vanhat valotaulut sekä lamput ovat siirtyneet varaston perukoille ja tilalla on kirkkaat ledmainokset. Muutama hotelli on hävinnyt kokonaan; tilalla on entistä prameampia komistuksia. Käväisimme katsomassa nauruhermoja kutkuttavan sinisten miesten iltashown. Taidokkaasti toteutettu show oli elämys kaikille aisteille, sillä eturivissä istuneille jaettiin suojaksi kertakäyttösadetakkeja. Ankilla meni osa ajasta näyttelytekniikan ihmettelyyn ja vieläkin jäi ratkaisematta, että miten ne isot silmämunat siellä katossa oikein lentelivät. Sinisten miesten show-touhuja voi ihmetellä vaikkapa You Tubesta http://www.youtube.com/watch?v=fLlAxq5TaL4.

Mitä tapahtui Las Vegasissa jää sinne. Bossin nokka käännettiin kohti Kalifornian Yosemiten luonnonpuistoa. Tarkoituksena oli kurmoottaa vuorten yli, mutta eihän se ihan niin mennyt. Las Vegasin lämpö oli muisto vain, kun lähestyimme huippuja. Pilvet roikkuivat lähellä maan pintaa ja lämpömittarin lukema pieneni pienenemistään.

Lounastauolla Kalifornian Big Pinessa (oli muuten muhevaa pihviä) kyselimme säätilasta ja tarjoilijatar kertoi, että seurailette vain tien varrella olevia kylttejä. Niissä kerrotaan onko tie auki vai suljettuna lumen vuoksi. Samalla hän sanoi, että sää on ollut muutaman päivän ajan kovin kylmä ja lunta tuuppaa, joten olkaahan varovaisia. Kaivelin  esiin paksummat villahanskat ja haaveilin taas piposta. Piti tyytyä lippikseen.

Niinhän siinä kävi, että vastaan alkoi puskemaan autoja, jotka olivat aivan lumen peitossa ja vuorten yli menevät tiet olivat suljettuina. Ajattelimme sitkeästi jatkaa matkaa mutta Mammoth Laken kohdalla teimme ns. hätäyöpymispäätöksen. Lunta satoi taivaan täydeltä, tien pinta jäätyi, ratarenkailla liukasteltiin ja oli jo niin jännät paikat, että kuvien ottaminenkin unohtui. Jäimme Mammoth Lake hotellille vetämään henkeä ja odottelemaan teiden sulamista. Erinomainen hetki pestä matkapyykkiä monta koneellista, seurustella hotellin huoltomiehen kanssa, kun hän yritti korjata huoneen lämmityslaitetta, vaihtaa huonetta myöhemmin yöllä, koska lämppäri ei koskaan lähtenyt pelittämään, kuunnella aamuyöllä  naapurihuoneessa jyrryyttäviä  tehokuivaajia, jotka tuulettivat aiemmin pestyjä kokolattiamattoja. Seuraavana päivänä aurinko onneksi paistoi upeasti ja tienpinnat sulivat vauhdilla. Open road ja matka jatkui.

Onnittelimme itseämme päätöksestä pysähtyä Mammoth Lakelle. Lunta oli tullut todella reippaasti illan mittaan ja eipä niitä majapaikkojakaan näyttänyt kovin tiuhassa olevan. Tiet olivat kuivat ja kylläpä Sierra Nevadan vuoret näyttivät tavallistakin komeammilta kauniin, tuoren lumen peittäminä. Meillä kävi hyvä mäihä 😀
Paikalliset kertoivat, että lumisade oli kauempana pyyhkineen myrskyn laitamia. Naureskelivat meidän autolle ja kehottivat hankkimaan lumiketjut takakonttiin pahan kelin varalle. Melkein jo kaivelin lompakkoa auki, kun bensiksella oli esillä lumisukkia, jonka voi sujauttaa renkaan päälle. Luonnollisesti lumiketjujen käyttö on Bossissa ehdottomasti kiellettyä. Sukista ei puhuttu mitään. Niitä lumisukkia ihmetellessäni oli bensiksen ohi pyyhkäissyt tusina Ferrareita. Pari oli vielä tankkaamassa, kun vihdoin pääsin irti lumisukkamainostekstien ääreltä. En tiedä johtuiko Ferrareiden kokoontumisajoista vai mistä mutta seuraavat 50 kilsaa oli aika mukavasti poliiseja tien päällä.

Mono Lake hehkui taivaansinisessä värityksessä laakson pohjalla. Vesi oli juuri sellaista miltä se näyttikin – hyytävän kylmää. Emme siis pulahtaneet virkistävälle uinnille vaikka uikit olivatkin mukana (olin siis oikeasti haaveillut paljon lämpimämmästä reissusta).

Lännenkaupunki Bodie on parhaiten säilynyt aavekaupunki Pohjois-Amerikassa. Kaupunkiin mennään Bodien luonnonpuiston läpi ja loppumatka ajetaan kivikkoista sekä monttuista hiekkatietä pitkin. Köröttelimme 15 km/h nopeutta ja ratakoulusta saamieni ohjeiden mukaan käytin tiestä jokaisen sopivan sentin hyväkseni. Varovasti mutkitellen, tien reunoja pitkin onnistuin ajamaan ilman yhtään pohjakosketusta. Hartiat oli ihan tönkköinä illalla.

Yksi aavekaupunki Bodien erikoisuuksista on, että kävijät eivät pääse vaeltelemaan talojen sisään. Niinpä sisätilat ovat erinomaisessa kunnossa pölyä lukuunottamatta. Kaupungissa kävellessä ja ikkunoista sisään kurkistellessa tulee omituinen tunnelma. Ihan kuin ihmiset olisivat poistuneet piipahtamaan vain hetkiseksi ulos talosta mutta eivät enää koskaan palanneet takaisin.

Vuonna 1875 Bodiesta löydettiin kultaa ja syrjäisestä paikasta tuli yhdessä yössä vilkas kaivoskaupunki. 1877 siellä oli mm. 65 saluunaa. Paikallinen pastori kuvaili paikkaa synnin mereksi, jossa myrskyää hekuma ja himo. Bodiessa tapeltiin ja ammuskeltiin ankarasti ja ”Pahat miehet Bodiesta” saivat legendaarisen maineen. Kulta hiipui kaivoksesta, paikka paloi kahdesti (1892 ja 1932), niinpä asukkaat hylkäsivät sen.

Tästä 30-luvun Coupesta voisi ehkä vielä pelastaa jotain tai ainakin voi ottaa mallia, miten auto on rakenneltu. Auton sisään kurkistellessa siellä oli vielä tallella vanhat, harmaantuneet puusosat.

Lumihangessa sulassa sovussa vierekkäin köllötteli vanha ja vielä vanhempi menopeli. Kaikenlaista tavaraa kiertokangista alkaen aina kaivostyökaluihin lojui pitkin pihamaita. Ihan kuin ne olisivat juuri äsken tipahtaneet karheista käsistä lounaskellon kilkattaessa ansaitulle tauolle.

Vaikkakin Bodie on aavekaupunki ja asukkaat häipyneet yli 80 vuotta sitten on siellä silti vilkasta elämää. Pikkuruiset maaoravat parveilivat joka puolella pitkin kaupunkia. Niillä on luksuspäivät vanhoilla jousipatjoilla köllötellessä ja varmasti ovat osansa lipittäneet paikallisesta saluunasta.

Bossi oli reissussa rähjääntyneen näköinen Bodien keikan jälkeen.

Saapuessamme hotelliin naapuriruutuun parkkeerannut herrasmies vähän kohotteli kulmiaan Bossin vieressä. Autosta tippui kurapaakkuja ja kyljissä oli saviset vauhtiviirut. Aamulla päätimme lähteä ensi töiksemme autopesulaan. Savea oli konehuoneen reunoihin saakka ja hinkkaamista piisasi.

Ammutaanko meitä??!! Näin huuteli Arto apparin paikalta ja ihan syystäkin.
Aamuisen autonpesu session jälkeen ajattelimme nauttia rauhallisesta lounaasta katsellen kauniita maisemia. Kaivellessani takakontista eväskassia kuului selän takaa kumea laukaus. Enpä jäänyt  juuri nenää kaivelemaan vaan vetäisin maastoutumiset toiselle puolelle autoa. Toinen laukaus jysähti ja siinä vaiheessa muistan miettineeni, että ei pöllyä hiekka lähellä tai haulit ropise auton katolla; ei siis ammu ihan kohti. Arto huuteli auton uumenista, että vuotaako jo verta? Hän oli varma, että siellä on rouvalla henki höllässä. Jalat vispaten katselin tarkemmin ympärilleni ja huomasin, että tien toisella puolella on tosiaan heppuli aseen kanssa levähdysalueella ammuskelemassa. Heitin eväskassin autoon ja nostin kytkintä. Tähän ei jäädä taivastelemaan koska osuu. Valokuvia otin ylempänä olevalta toiselta levähdysalueelta ”tähtäysmatkan” (ehkä) ulkopuolelta.

Kotona katselin näitä ampumiskuvia hiukan tarkemmin ja hetken zuumailun jälkeen huomasin, että miehen seurassa oli lapsi, jolle hän opetti ampumista. Paikan päällä kuvia ottaessani mietin, että onpa omituinen aseteline tai joku muu tellinki hepulla mukana mutta sehän oli stetsonpäinen pikkukaveri. Näin ameriikassa….

Sielua inspiroivat maisemat Arizonassa

Illalla hotelliin tullessamme Kayentassa, AZ oli jo pimiää ja aamulla kurkistin ikkunasta ulos näkymiä. Siellä oli tämä parivaljakko ja keskustelu meni (ainakin meidän mielestä) seuraavalla tavalla:
– Hirvee nälkä heti aamusta. Pakko ottaa Sonic Drive Innistä jotain haukattavaa.
– Mulla ei oo yhtään käteistä mukana. Mites sulla?
– Eipä ole kuin rautakengät jaloissa. Mitäs nyt tehdään? Ei oikein nappaa tää kuiva ruohikko.
– Mennään söpöstelemään tohon ajorampin reunalle. Kyllä sieltä jotain purtavaa irtoaa. Mä heiluttelen korvia ja sä hirnahtelet hilpeästi.
Parivaljakko hengaili tyynen rauhallisesti Drive In -kahvilan ajorampilla. Ja kyllä vain söpöstely kannatti, sillä parivaljakko sai muutamasta autosta jotain natosteltavaa.

Monument Valley sijaitsee Utahin ja Arizonan osavaltioiden rajalla ja alue on navajoiden reservaattia. Näissä maisemissa on kuvattu kuuluisia länkkäreitä. Laakso on ollut elokuvaohjaaja John Fordin luottopaikka ja hänen länkkäreissään pääosassa oli useasti John Wayne. Aikoinaan paikallinen asukas lähetti viestiä Hollywoodiin, että meillä on täällä mitä parhaimmat maisemat länkkäreiden kuvaamiseen. Kannattaa tulla katsastamaan ja niinhän siinä kävi, että Monument Valley on nykyään yksi legendaarisin kuvauspaikka kautta aikojen.

Tämä maisema näkyy John Waynen suosikkipaikasta. Kuivan autiomaan keskellä pönöttää eroosion muovaamia kivipaasia.
Wikipediasta luimme, että laakson kiviaineksen ja hiekan voimakkaan punainen väri johtuu rautaoksidista. Tummempien siniharmaiden kivien väri johtuu mangaanioksidista.

Monument Valleyn läpi pääsee ajamaan kuoppaista, kivistä sekä pehmeän hiekkaista tietä pitkin. Ohjeissa varoitetaan, että matalan maavaran ritsalla ei tielle ole asiaa. Ensimmäiset 100 metriä tietä oli selvästi jätetty todellakin oman onnensa nojaan, jotta autoilijoilta otettiin heti luulot pois. Sitkeästi kiemurtelimme etananvauhtia väistellen monttuja sekä törröttäviä kiviä. Turisteja kuskaavat Jeepit ohittivat meidät vauhdikkaasti hiekka pölisten ja aika moni ikuisti matalan sporttivehkeen karussa maisemassa digikameralleen. Olimme selvästi poikkeava näky maastureiden ja perheautojen joukossa. Eniten autosta touhottivat ranskalaiset elokuvafriikit. He kävivät erikseen kysymässä kuvauslupaa ja filmasivatkin sitten oikein urakalla.

Suuri, avara taivas toi paikkaan ihan omalaisensa tunnelman. Voi hyvin kuvitella kuinka 150 vuotta sitten uudisraivaajat ovat tästä menneet heiluvine vankkureineen. Eivätkä tienneet mikä edessä odottaa.
”Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollakseni mutta silti satuloit hevosesi ja ratsastat eteenpäin”, totesi John Wayne.

Sokeritoppa-kivipaasit jäivät taakse kun saavuimme Grand Canyonin eteläreunalle, jossa puhalsi tuuli niin, että hirvitti seisoskella lähellä jontkan reunaa. Kunnon puuska olisi helposti tönäissyt kevyemmän tyypin yli laidan. Grandview Pointissa oli laajat näkymät alas laaksoon. Luonto näyttää täällä voimansa.

Nämä tyypit pysättivät liikenteen ihan täysin Grand Canyonin luonnonpuistossa. Elukat eivät mitenkään kiiruhtaneet yli tien ja metsään piiloon vaan astelivat arvokkaasti autojen edessä. Kulkijat olivat muulipeuroja, joita myös mustahäntäpeuroiksi tai isokorvapeuroiksi kutsutaan.

Peuroista ei ollut erillistä tiemerkkiä mutta tässä kohtaa mietittiin kaksi kertaan eväsretkelle jäämistä. Mukana oli kunnon muonat, jotka varmasti olisivat kelvanneet puumalle. Muita Grand Canyonissa asustelevia villieläimiä ovat mm. majavat, kallkkarokäärmeet, Albertin oravat, Kaibabin oravat, kalkkunat, autiomaan isosarvi lampaat sekä mäntynärhet.

Grand Canyonin jylhistä maisemista jatkettiin kohti Sedonaa Arizonassa. Tuntui kuin olisi ajellut Suomessa. Tien penkoissa kasvoi koivuja sekä mäntyjä ja tietkin olivat yhtä huonossa kunnossa=monttuja ja paikkauksia.

Sedonassa tutustuimme paikallisilla markkinoilla käden taitajien töihin. Tässä matossa oli raikkaat värit ja vanhan ornitologin silmää miellyttävä kuva. Hirvitti kysyä hintaa, sillä Monument Valleyn infokaupan seinillä roikkuvien mattojen hinnat pyörivät tuhansissa dollareissa. Tässä kävi kuitenkin hyvin, sillä suoraan matonkutojalta torilta ostetun maton hinta oli alle puolet. Parasta tietysti oli sen, että raha meni suoraan kutojalle eli työn tekijälle.

Mel Mendez on kutojien sukua ja on aloittanut mattojen kutomisen viidennessä polvessa 12-vuotiaana. Matoissa käytetään 100% villalankaa, jonka he värjäävät itse. Perheen kaksi tytärtä harjoittelee kutomista isänsä opettamina. En ole mieskutojiin Suomessa törmännyt, joten Mel oli raikas poikkeus kädentaidoillaan. 
http://www.mendezrug.com

Sedonan lämpimän auringon alla paahdetut matkalaiset olivat valmiina kohtaamaan legendaarisen Route 66 -tien. Ajoimme vanhan noin 160 kilsaa pitkän pätkän. Hiljaisia tienvarsikyliä, aakeeta laakeeta, pusikkoa ja ruohikkoa. Tie oli aika ajoin tooooosi tylsä mutta apparikuski luki opaskirjasta hyviä tarinoita kuskin virkistämiseksi.

Route 66 asiallinen bensis. Tottahan toki janoinen hevonen tankattiin Mustang-menovedellä.

Viimeksi ajelimme Hooverin padolla HD:llä vastanaineina päämääränä huitsin Nevada. Eipä silloin arvattu, että palataan samoihin maisemiin omalla Mustangilla kurvaillen.

Utahin Pakkasukko ripotteli lunta ja jäätä

Tooelessa vietimme pari yötä, sillä Miller Motorsport rata oli vain kymmenen minsan ajomatkan päässä. Ensimmäinen ratapäivän aamu valkeni -todellakin. Yöllä oli tupruttanut lunta ja tiet olivat jäässä. Paikkakunnalla oli vain yksi taksiyrittäjä, jolla oli aamuseiskalta vastaaja päällä. Radalla piti olla puoli kahdeksan aikaan. Siinä sitten soiteltiin ja kyseltiin respatädin kaikki kaveritkin läpi. Aika monella tuntui olevan auton ovet jäässä ja matkanteko yhtä vaiheessa kuin meilläkin. Lopulta taksimies vastasi ja pörhälsi paikalle pyjamahousut jalassa. Taksikin oli kauniisti sanottuna aika näky. Hanskalokeron kannen kiinnitys oli samanlainen kuin kotosuomessa ulkohuussin ovessa -metallihaka. Matka taittui onneksi jouhevasti ja ehdimme radalle ajoissa.

Kilparenkailla tätä ritsaa ei aamulla saatu hotellin parkkikselta. Eikä vielä illallakaan. Aurinko oli kyllä lämmittänyt toiselta puolelta autoa lumia pois mutta putsaushommaa riitti silti. Pakkaslukemia oli sen verran, että lumi oli jäässä ja napakasti kiinni autossa. Tätä ei osattu odottaa mutta onneksi hotelli tarjosi lumiharjat sekä -lapiot. Tässä vaiheessa vähän hymyilytti mun matka-asusteisiin kuulunut toppi. Toki se oli päällä mutta niin oli kaikki muutkin vaatteet, joita olin pakannut mukaan. Pakko oli käydä ostamassa mm. pitkät kalsarit ja lämmin kaulaliina.

Tooelesta suunnistimme kohti luonnonkivisiltoja. Paikallinen väestö kasvattaa lihakarjaa ja mullikoita nähtiin lähes yhtä paljon kuin Englannissa lampaita.

Vähän jyhkeämpää lihakarjaa. Biisonit mussuttivat ruohoa tyynen rauhallisesti minun mielestä melko mitättömän aidan takana. Aamusuihku oli sangen raikas, sillä niitty rapsahti jäähän sadettajan jäljiltä.

Kepoisasti pompsahdellen nämä elukat hyppelivät tien yli ja saivat kuskin karjahtamaan kartturille: kamera esiin ja sassiiin. Uteliaita elikoita kun olivat jäivät hetkeksi aikaa passiin katselemaan, että mitä siellä apparin paikalla oikein sähelletään.

Koululaiset ohjataan vilkkaasti liikennöidyn tien yli liikenteenvalvojan koutsaamana.

Aivan mainio hamsterin piha.

Yritettiin oikaista näköalareittiä vuoren yli mutta riehakkaan alun jälkeen tunnelma viileni ja totesimme, että taitaa olla viisainta kääntyä takaisin. Olimme vasta lähestymässä huippua ja tiellä oli reilusti lunta ja sohjoa. Alla ne pahuksen rata-Pirellit…

Richfieldin Hampton Innin pihaan kaartaessa oli ilo huomata, että muutkin matkaavat tyylillä. Ajattelin käydä aamulla ottamassa paremmassa valossa kuvat autosta Airstreamerin kyljessä mutta heppu oli ilmeisen reipas tyyppi ja oli karauttanut ennen aamuseiskaa jo matkoihinsa.