Yhteinen joululahja – kesäloma Hawaijilla

Arto sai töistään vihdoin kesäloman. Sitä oli kesästä asti lykätty tuonnemmaksi, koska täällä ei lomalle lähdetä, ennen kuin pomo loman myöntää.

Joten lennähdettiin heti Havaijille. Sinne kun on Kanadasta kotikenttäetu, vähän kuin Suomesta kirmaisi Kanarialle. Ei kumminkaan haluttu Honoluluun, koska kaverit kertoivat sen olevan kovin Miamin kaltainen. Valittiin se isoin saari: The Hawaii Island.

Iso saari onkin isompi, kuin kaikki muut Havaijin saaret yhteensä. Siellä riittää monenlaista nähtävää ja tekemistä. Kuten pelätä aktiivista Kilauea-tulivuorta, josta valuu koko ajan laavaa mereen ja saari kasvaa. Tulivuori tuuppaa myöskin tuhkaa ja kaasuja, jonka vuoksi uutisissa annetaan VOG eli pahan ilmanlaadun varoituksia. VOG-päivinä oli harmaata ja yskitti. Paratiisissa on kääntöpuolensa.

Saaren itä- ja länsipuoli ovat kuin toistensa vastakohtia, välissä oleva iso Mauna Kea-vuori jakaa ilmaston. Idässä on kaunista sademetsää ja lähes joka päivä sataa. Lännessä 360 päivää vuodessa on aurinkoista, mutta maisema pelkkää karua tummaa laavakenttää. Joten amerikkalaiset hotelliketjut ovat valtavilla invoistoinneilla ja Caterpillareiden voimin rakentaneet meren rantaan ja laavakentälle omat, vihreät paratiisinsa.

Asuimme Hilton Waikoloassa, joka on taidokkaasti maisemoitu paikka, jossa saattoi seurata lemmikkidelfiinien toimia omalta parvekkeelta. Käytiin uimassa laguunissa jättikilpikonnien seassa. Liikuttiin veneellä hotellin siivestä aamiaisravintolaan (sekä ”metrolla”…) Eli aikas valtava hotelli onnela.

Oli todella hyvä loma. Tehtiin aika vähän mitään erityisempää ja nekin vähät keksittiin ex-tempore. Ainoa, mikä buukattiin oli helikopterilento, jolla Arto kävi pelkäämässä tulivuoren yllä. Niin ja vuokrattiin neliveto Jeep, jolla oli tarkoitus mennä vuoren laella Observatorioon tähtiä katsomaan. Mutta lyhyen maasturin pompottava kyyti teki meidät sairaiksi, joten turha sillä oli vuorelle kiivetä kyökkimään. Palautettiin Jeeppi vuokraamoon ja otettiin tavallinen sedan tilalle.

Pari viikkoa saarella oli juuri sopiva aika. Alkoi jo kaivata kotiin. Heti kun palattiin Richmondiin, niin satoikin kunnolla lunta. Piti vaihtaa talvirenkaat Bossiin. Paluu arkeen.

Konan paikallinen sheriffi ajaa Mustangilla, komea sininen ämpäri katolla. Virkapuku tottakai. Kuulemma Havaijin sheriffeilla on lupa ostaa mikä tahansa oma auto ja käyttää sitä virka-ajoissaan. Nähtiin myös hemi-Challenger ja Charger. Huomaa utuinen ilma, joka on ns. VOG eli tulivuoren kaasuja sekä savuja.

Paikallinen herkkuravintola Super J. Sisään rustiikista verkko-ovesta ja muovituoleille istumaan. Rouva J näytti meille joltain kansainvälisen ruokakanavan ohjelmasta tallennettua videota hänen tarjoamasta ruuasta. He tekevät vain yhtä: Lau Lau’ta. Paikka ei juuri autotallia kummelta näyttänyt. Ruoka tarjoiltiin kertisastioilta ja perheen pikkutytär katseli viereisellä tuolilla piirrettyjä hehtaarin kokoisesta telkkarista. Tunnelma oli kuin oltaisiin tuttujen luona syömässä. Rouva J jutusteli mukavia ja kyseli tarkkaan noutoannosta hakeneilta paikallisilta kuulumiset. Nuori mies sai lohdutusta sydänsuruihin ja kannustusta uuden työpaikan etsintään.

Lau Lau on possua lehtikääreessä. Havaijilainen perinneruoka valmistetaan pitkään höyryttämällä. Koko perhe väsää lehtinyyttejä illan aikana, ne kypsyvät yön yli, aamusta alkaen myydään paikallisille sekä sattumalta paikalle osuneille turisteille. Rouva J on tehnyt samaa bisnestä jo 21 vuotta eikä suotta. Ruoka oli maukasta, suussa sulavaa herkkua.

Ukulele on perinnesoitin, jota todella näkee ja kuulee kaikkialla. Jotenkin siihen korva tottui niin, että muutama dvd piti ostaa autoon kuunneltaviksi. Tässä ollaan Hilo’n Farmer’s Marketilla. Osa Hilon asukkaista pitää sateista sademetsä kaupunkiaan niin arvossa, etteivät kuulemma koskaan käy aurinkoisella puolella saarta eli Kohalan rannikolla.

Mistä tunnistaa aidon Havaiji-paidan? Pitää olla puunapit ja vain yksi tasku vasemmalla rinnassa. Tämä Made in Hawaii hulatyttö- ja ukulele paita on nyt Artolla.

Parasta tonnikalaa on Mahi-Mahi. Totta vie olikin hyvää. Vaikka kotikulmien nirsot kiinalaiset varmistavat, että Richmondista ei huonoa sushia voi edes ostaa, niin Havaijin kala oli ylivetoa.

Aito nelivetoinen Jeep Wrangler vuokrattiin kolmen erityisen retkikohteen vuoksi. Tässä ollaan Kapteeni Cookin rantautumispaikassa, jossa hänet ensin otettiin puolijumalana vastaan. Mutta kun myöhemmin palasi niin tapettiin.

Hilton Waikoloa on 60 hehtaarin hotelliparatiisi, jossa laiskojen jenkkien ei tarvitse kävellä. Hotellisiivestä pääsee baariin paatilla. Tai illalliselle metrolla. Mutta eikös ole aika taidokkaasti väsätyt paikat? Alun perin tämä on ollut vain karua laavakenttää.

Delfiinit toimivat kalalla. Huoneen parvekkelta seurasimme heti aamusta, kuinka delfiinit odottelivat hoitajiaan ja kurkkivat innokkaasti punaisia kylmälaatikoita. Niistä heiteltiin erilaisia kalanpalasia palkinnoiksi, kun delfiinien kanssa harjoiteltiin. Illan hämyssä delfiinit huvittelivat hypähtelemällä ja pyörimällä eri altaissa.

Hilton Waikoloa Villagessa on 1200 hotellihuonetta ja ne on jaettu kolmelle eri alueelle. Yhden päivän voi helposti käyttää hotellialueella olevien historiallisten taideteosten tutkimiseen. Yli 7 miljoonan dollarin arvoinen kokoelma sisältää tauluja, patsaita, puuveistoksia, vanhoja perinnekäsitöitä ja paljon muuta.

Tyypillinen auringonlasku iltakävelyllä Waikoloan rannalla. Käytiin aina sanomassa delfiineille hyvää yötä, ne kun tykkäävät nukkua, kuten ihmisetkin noin kahdeksan tuntia. Tosin vain toinen aivopuolisko nukkuu; toinen vahtii, että pysyy pinnalla ja henki kulkee.

Waikoloa laakson näköalapaikka lienee Ison Saaren kuuluisin. Historiallisessa kuninkaitten laaksossa kuvattiin Jurassic Park. Paikalliset pitävät hääjuhliaan paikalla, koska se tuo hyvää onnea. Mutta hiukan näyttää oudolta nuo mustat hääpuvut, eikö? Reggae-väriset leit kaulassa piristävät kyllä.

Joulukuusen puutteessa koristellaan palmu. Käy se noinkin. Mutta joillakin pihoilla oli karmea kokoelma muovisia joulupukkeja, poroja, rekiä ja ryonää. Suomalainen turisti ikävöi kotimaan joulun hillittyä estetiikkaa.

Konnat keräilivät lämpöä rantahiekalla. Näitä veijareita oli kymmeniä meidän hotellin pienen järven kokoisessa merivesilaguunissa. Ovat kuulemma hotellin henkilökunnan lemmikeitä.  Kilpparit saivat vapaasti tulla ja mennä aavalta mereltä laguunin puolelle ja takaisin.

Havaijilla on laavakentillä ja rannoilla graffitien sijasta tällaisia tyylikkäitä koralleista taiteiltuja kivitekstauksia, kuten Willy ja Rosa, Anki ja Arto, Ruupertti ja Majava.

USA:n viimeinen ranta Kalae on Havaijin isolla saarella. Tästä jos lähtee seilaamaan niin seuraava ranta on etelänavalla.
P.S. viimeistä rantaa somisti ruostunut ja rungostaan katkennut Chevy truck.

Eteläisimmän rantsun vieressä on Green Sands Beach, jonne ei pääse kuin neliveto maasturilla tai haikkaamalla. Vihreä hiekka on tulivuoren laavasta muutaman miljoonan vuoden takaa. Huomaa Ankin varvaskengät. Ilman kunnon kenkiä ei vaeltelu suju, sillä laavakivet voivat olla lasinteräviä. Arto nirhaisi reiän jalkaansa heti ekana uintipäivänä. Verinen jalka kiinnostaa haikaloja, joten uimista jatkettiin vasta seuraavalla viikolla…

Tyyni valtameri oli kaikkea muuta. Tuuli niin, että hyvä kun heilumatta pysyi kameran räpsäyksen verran. Isoja valaita purskutteli taustalla. Mutta niitä näkee kotona Kanadassakin.

Hauska oli vaellella pitkin lähes autioita rantoja, Isolla saarella turisti ei heti kompastu toiseen. Mietteliääksi veti seisoskella vanhan laivamoottorin päällä. Kauan sitten riehunnut myrsky lienee paiskannut palan laivaa rantsuun ja vain maatumassa oleva diesel muistuttaa haaksirikosta.

”Hengailijasirkkojen” ja kämmenen kokoisten perhosten lisäksi nähtiin karvaisia, hännäkkäitä tyyppejä eli mungoja, aasivaara-merkki varoitti maantiellä, vuohet hyppivät laavakivillä ja mustat villisiat kipittivät ruohikossa sekä ihan helkkarin kovaääniset mökälinnut herättivät aamulla ja saattelivat uneen illalla. Erilaisia pieniä vihreitä liskoja puikkelehti pöydillä ja tuoleilla. Hotellin alueella ja ostoskeskuksen parkkiksilla oli laumat kissoja. Hotellissa niille oli omat syöttöpisteet.

Anaeho’omalu lahdella oli tehty ajopuusta veikeä luonnon keinu. Siinä oli leppoisaa keinua, katsella meren loisketta ja kuunnella tuulen suhinaa.

Luau-juhla ja tanssijat kuuluvat Hawaijilaiseen perinteeseen, kuin juhannuskokko suomalaiseen kesään. Erilaiset esitykset mm. kuuman hiilloksen yli hyppely ja sen päällä istuminen osoittavat miesten rohkeutta. Naiset tanssahtelevat kookosbikineissä ja hetkuttavat lannetta aivan uskomattomalla vauhdilla hyvin pienellä jalanliikkeellä.

Kyllä pelotti! Kun kopteri kaarteli ilman ovia sulan laavan yllä, niin kuuman hehkun tunsi kumpuavan suoraan hornan kattilasta. Ihme, että yliturvallisessa amerikassa saa ylipäätään tehdä tällaista, koska kylla joku vielä tunaroi turvavöidensä kanssa ja putoaa.

Kilauea-tulivuori on purkautunut 30 vuotta. Etualan laavavirta valuu kohti rantaa, kova suhina ja höyry nousee, kun se kohtaa meren ja saari kasvaa joka päivä. Kun purkaus alkoi 1983 niin 60 kotia tuhoutui sekä valtatie. Tiestä näkyi vielä lyhyitä säästyneitä pätkiä laavavirtojen välissä.

Saaren itäpuolella (Hilon puoli) on sademetsää. Koska joka päivä sataa, niin putouksille riittää vettä. Noissa jokialtaissa ja putouksissa voi käydä uimassa.

Ilman ovia pääsi lentämään vain yhden kopterifirman häksättimillä. Lentoa varatessa piti selvittää minkä ikäinen, kokoinen ja painoinen on – sitten hyväksyttiin lennolle ja sain reunapaikan. Eli valitsin vapaan pudotuksen jos turvavyö onkin huonosti kiinni…

Lounaaksi jotain erilaista

Kuten aiemmin on tullut esille, asumme alueella, jonka asukkaista 65% on aasialaisia ja noin 44% tästä luvusta on kiinalaisia. Tämä antaa vahvan leiman Richmondin ruokakulttuuriin. Alueella on reilut 400 aasialaista ravintolaa. Sitä mainostetaan Pohjois-Amerikan parhaaksi aasialaisen ruuan maistelu paikaksi. Eikä suotta; kaikki ravintolat, jossa olemme käyneet ovat tarjonneet herkullista ruokaa.

Niinpä otinkin iloisena kutsun vastaan, kun keskusteluryhmäni tytöt pyysivät lounaalle. Joukossa oli naisia Kiinasta, Hong Kongista, Thaimaasta ja Taiwanista. He olivat tietysti ”natiiveina” (osa jo yli 15 vuotta Richmondissa asuneina) hyvin selvillä, minne mennä syömään. Minä annoin vapaat kädet valita paikan, sillä luotin siihen, että ruoka on hyvää. Tottakai menimme ravintolaan, joka lymysi kolmannessa kerroksessa, erittäin pienen nimikyltin takana. Paikka oli valtavan kokoinen ja täynnä aasialaisia ruokailijoita. Minua tuijotettiin häpeilemättä mutta hymyiltiin ystävällisesti. Pöytään lennätettiin isot kannulliset kuumaa teetä ja tytöt aloittivat tarjoilijan kanssa jutustelun tietysti kiinaksi. Siinä istua napotin, siemailin teetä silmät ymmyrkäisenä kiinankielinen ruokalista edessä.

Sovittiin, että tilataan vähän kaikkea ja jaetaan ruoka porukalla. Yleinen tapa aasialaisten kesken ruokaillessa ja mikäs sen hauskempaa kuin maistella erilaisia ruokia. Tai niinhän sitä luulisi. Hiukan alkoi hymyä latistua, kun pöytään heiteltiin ruokakippo toisensa jälkeen. Lehmän vatsalaukkua, paneroituja kanan polvia, jotain sisäelintä, mistä en saanut selvää, majoneesimaisella, makealla tahnalla täytettyä nöttösiä, haudutettuja rustoja ja melkein voisin vannoa, että yhdessä kipassa oli possun kärsää tai ainakin siltä se näytti.

Lounasseuralaiseni olivat aidosti innoissaan, kun osasin syödä puikoilla. Heistä se oli jotenkin ihmeellistä. Kaikki seurasivat tarkoin ruokailuani ja aistin, että naapuripöydissäkin tarkkailtiin, miten luiskahtaa kanan polvi kurkusta alas. Mikäs siinä rouskutellessa. Ei mikään makuelämys ja aika kovahko sellainen mutta iloisesti hymyillen pistelin menemään. Onneksi olin etukäteen sanonut pitäväni tulisesta ruuasta, joten kukaan ei ihmetellyt, kun uitin ruokia ahkerasti chilisoosikastikkeessa.

Lehmän vatsalaukku oli jopa hyvää, sillä se oli marinoitu sekä höyrytetty pehmoiseksi. Sisäpuolella oli aivan suomalaisen joulupiparin muotoisia kuvioita. Lienevät niitä ”lihaksia”, jotka vellovat ja heiluttelevat ruohoa puolelta toiselle märehdinnän aikana. Rustot olivat myös yllättävän pehmeitä mutta sisäelimet saivat todellisen chilikylvyn, ennenkuin menivät kakistelematta alas. Ainoa tuttu ruoka, jota olin syönyt ennenkin oli dim sum-nyytit, jotka maistuvat taivallisen hyviltä. Kolmen tunnin mässytyksen (aasialaiset syövät kovaäänisesti suu puoliauki) jälkeen olimme tyytyväisiä ja poistuimme ravintolasta. Omistaja toivotti minut kädestä pitäen tervetulleeksi uudelleen. Täytynee viedä Arto sinne joku kerta illalliselle.