Verkostoitumista alkuasukkaitten kanssa – Vancouver Mustang-kerhon näyttelyssä

Harrastusten kautta on luontevaa ja hauskaa verkostoitua. Eikä tarvitse puhua bisnestä tai politiikkaa. Joten liityimme paikalliseen autokerhoon eli Greater Vancouver Mustang Associationiin. GVMA toivotti meidät Bossin kanssa kovin tervetulleeksi kesän ensimmäiseen autonäyttelyyn. Se pidettiin historiallisessa Vancouverin keskustan osassa eli Gastownissa, jossa on ollut (ja on edelleen) hilpeää menoa jo 150 vuotta. Näyttelyn organisoinnissa olisi kyllä Vancouverilaisilla tarvetta opintomatkalle Suomeen. Mustangeilla jonotettiin parkkihallin luiskissa ja ylämäissä liki tunti ennen kuin päästiin meille varattuun ylimpään kerrokseen ja katolle. Näyttely sinällään ei ollut mitään poikkeuksellinen tapahtuma – hienoja harvinaisuuksia ja daily drivereita.

Mutta puhtauteen kiinnitetään täällä ihan poikkeuksellisen paljon huomiota. Kaikki olivat jynssänneet poninsa viimeisen päälle. Ja kaikki avasivat konepellin, jotta puhtautta pääsi arvostelemaan. Me ja vain kolme muuta pitivät konepellin kiinni, koska siten auto on linjakkaamman näköinen.

Me olimme lähteneet näyttelyyn kuin soitellen sotaan, sillä muut kaivoivat takapakseista viimeistelyä varten puhdistusvehkeet, mikrokuituliinaa, kiiltosuihketta renkaisiin yms. Seuraavaksi laitettiin kyltit ja muu autoon kuuluva rekvisiitta paikoilleen kukista alkaen. Kun auto oli saatu kuntoon, niin takapaksin perukoilta kuroteltiin matkatuolit ja eväslaukut. Me oltiin sentään otettu vesipullot mukaan mutta eipä muuta – vähän nauratti.

Näyttelyn lomaan oli junailtu lounas vastapäiseen Old Spaghetti Factoryyn. Small Talkin avauksella päästiin jo parempiin kontakteihin harrastajien kanssa. Mukavaa väkeä ja mennään tapahtumiin toistekin.

Gastown on mukavan rustiikin oloinen ”elävä, historiallinen kaupunginosa”. Vancouverin kaupungin rakentaminen alkoi juuri täältä. 1867 saapui engelsmanni Jack Deighton muutaman viskitynnyrin kanssa ja pyysi läheltä sahalaitoksen miehiä rakentamaan viskipalkalla saluunan. Pian saluunassa oltiinkin jo aika kaasuissa – höyrylaivan kippari Jack rahtasi lisää viskiä, väki viihtyi ja kas – saluunan ympärille muodostui kaupunki.

Päräyttävin laite oli entisöimätön (vihreä, patinoitunut alkuperäismaali) 1971 Mustang 429 Cobra Jetilla ja manuaalilla. Auto oli perus Sportsroof ja vastaavia tehty vain 38 kpl.

Uudempia Mustangeja harrastetaan täyttä häkää. Täällä ei niin piitata onko auto vanha klassikko vai uudempi, kunhan se on hauska – ja pidetään kliinisen puhtaana. Tämän Saleenin pintaa olisi voinut vaikka nuolla, ehkä siinä olikin kiillon salaisuus? Siinä oli myös tavoiteltua julkkis glamouria, eli Steve Saleenin nimmareita tusina eri paikoissa.

Risteilylaivat tulevat aivan Vancouverin ytimeen, mikä on turisteille hyvin miellyttävää. Samoin kaupungille, sillä shoppailu kartuttaa kassaa. Laivan takaa näkyy Pohjois-Vancouverin vuoret, joilla voi edelleen käydä laskettelemassa. Täällä mainostetaan että saman päivän aikana voi lasketella ja illaksi tulla rannalle uimaan ja grillaamaan.

Mustangs on Top at Gastown pidettiin tänä vuonna parkkihallin kannen alla suojassa sateelta. Kerholaiset kehuivat kuitenkin, kuinka viime vuonna oli ollut mukava paistatella kattokannella auringossa ja yleisöä piisasi. Kannattaa tulla myös näkymien vuoksi.

ABFM eli britit kirmasivat nurmikolla

Victoria-juhlapäivän kunniaksi britti-autot kokoontuivat Vancouveriin ja ajelivat viikonlopun aikana mm. pohjoiseen Whistleriin. Lauantaina englantilainen eleganssi täytti VanDusen-puutarhan nurmikentät. Auringonpaisteessa köllötteli yhteensä yli 650 autoa ja moottoripyörää. Kuvia koko viikonlopun tapahtumasta ja kilpailutuloksia on osoitteessa http://www.westerndriver.com/.

1936 Jaguar replica eli Suffolk SS100 oli ällistyttävän hienosti toteutettu. Vanhan mallin mukainen kori ja sisusta mutta alusta 70-luvun XJ 6:sta.

Tällaista voi oikeasti käyttää ja ajaa kurmuuttaa pitkin mutkateitä. Omistaja kertoi iloisena, että 20 vuoden ajelut ovat vain jalostaneet herrasmiehen innostusta autostaan.

Fitzgeraldin pariskunnan 1935 Bentley 3½ litre brittiläisen hienostuneessa art deco-värityksessä. Imperialistin elämä on varmaankin vaikuttanut aika siedettävältä takapenkillä matkustellessa. Kunhan James on muistanut jäähdyttää samppanjan ja asetella kristallilasit pähkinäpuisille tarjottimille.

Naurava nokka 1952 Jowett Jupiter Sportissa kiinnosti monia. Hyvin poikkeuksellinen ratkaisu flippikeulaksi, eikä ehkä käytännössä kovin onnistunut. Mutta 50-luvun englantilaisessa maailmassa omintakeiset ratkaisut olivat ihannoituja.

Aston Martin DB Mark III vuodelta 1958 oli erityisesti Ankin mieleen. Eleganssi suorastaan hehkui autosta ja kuulemma vasta 20 metrin päässä kuumotus lientyi. Jos voisimme perustaa autokokoelman, niin tällainen talliin, lähelle ovea – aina valmiina Grand Tourille.

93-vuotias herrasmies Dick Frankish kertoi pirteästi hauskoja juttuja yli 70-vuoden autoilustaan. Samaan pitää pyrkiä ja pistellä aamulla vitamiinit myslin kanssa ja päivällä Korean ginsengiä kyytipojaksi. Meillä on usko luja että kunto kova 2035, jolloin olemme laukanneet samalla (eka 1971) Mustangilla 50 vuotta.

VanDusen -puutarhan kukkaloisto loi viehättävät kulissit All British Field Meet -päivään. Klassinen soittokunta täydensi tunnelmaa ja aurinko helli Victoria viikonlopun juhlistajia. Siinä oli mukava jutella Morgan-harrastajien kanssa, kuinka alumiinikorit edelleen naputellaan käsityönä puukehikon päälle, tehtaan perinteet 30-luvulta jatkuvat.

Jensenien muotoilua vuosilta 1959 ja 1969. Rohkeita linjauksia, eikö totta? Molemmat edistyksellisiä nelipaikkaisia coupe-autoja. Valkoinen on ’69 Interceptor. Punainen on ’59 R541, jonka alumiinikori oli hyvin aerodynaaminen. Austinin 4.0 kuutosella auto kiisi yli 200 km/h. Näitä näkee ani harvoin, valmistettu vain 193 kpl.

Entisöintityö ja osat alkavat käydä yhä kalliimmaksi. 1968 Mini oli saanut parhaan entisöinnin palkinnon pienimmän budjetin luokassa, eli alle $ 50.000. Vanhan klassikon osto on vasta pääsylippu maksamaan todella paljon lisää… Omistaja ei ottanut paineita vaan totesi autosta olevan hänelle enemmän iloa kuin osakkeista. Tallissa on jotain konkreettista harrastamista.

”Varmaankin sukua surmanajajille” totesivat kuuntelijat, kun Brian Pollock kertoi 1934 Morgan SuperSportin ajo-ominaisuuksista yli 60km/h vauhdissa – niitä kun ei ole. JAP moottori paukuttaa edessä, öljysumua sataa naamalle, vauhti todella tuntuu sisäkaluissa asti. Miksi tällaisella sitten mennään? Noo, jotkut liikkuvat Skodalla ja katsovat action-leffoja. Toiset nauttivat baletista, mutta haluavat ajaa huimailukoneilla.

Moderni versio Super Sportista on 2011 McLaren MP4-12C. Vai pitäisikö tätä jo kutsua Hyper Sportiksi? Auto on käytännössä Formula1 tekniikkaa maantielle. Tuplaturbo V8 ja huippunopeus on 330 km/h. Tämä on kilpailevaa Ferraria tehokkaampi ja kevyempi. Torontossa maahantuojan perushinta on $ 247.500 ja siihen varusteet sekä verot päälle.

Land Rovereita oli varusteltu safareille ja muihin maailman valloitusretkiin. Brittiläinen ”Livingstone” sielu on yhä voimakas. Katolla oleva leijonasuoja-teltta kiinnosti erityisesti lapsia, joita varten oli huomaavaisesti laitettu tikkaat. Etualan rennot seikkailijat olivat lähdössä seuraavaksi jääkarhuja katsomaan Kanadan pohjoisempiin osiin.

1985 Lagonda on muuttoauto Kuwaitista, jossa sheikki oli maalauttanut auton heti uutena ”hieman pirteämmäksi”. Tosiaan, miksi ujostella jos kyseessä on villi designerin päiväuni paperilennokista, josta taiteltiinkin auto. Sisustassa upottavan pehmeää nahkaa, kuin yökerhossa sekä täysin digitaalinen mittaristo. Tällaisia valmistettiin vuosina 1976-1990 yhteensä 537 kpl. Auto keräsi runsaasti kommentteja puolesta ja vastaan. Siis onko tämä jo niin ruma, että se on kaunis vai pelkästään vain kummallisesti muotoiltu kapistus?

Kaverimme Villen iloksi kuva tapahtuman nopeimmasta autosta: Ultima GTR. Tällä pesee Ferrari Enzon kuin McLareninkin. Ultima pitää Guinnessin mukaan hallussaan eniten nopeusennätyksiä. Omistaja/rakentaja Peter Scheck kertoi ostaneensa ”kit car” -rakennussarjan, teettäneensä Chevroletin 7-litraisen veekasin noin 800 heppaiseksi, sekä pitäneensä painon kurissa vain 1000 kilossa.

Nortonin onnistuneesti toteutettu ”hile”maalaus loisti kilpaa auringon kanssa.

Mitäpä olisi brittiläinen tapahtuma ilman polvisukkapoikia kilteissään? Nämä kundit puristelivat ja puhaltelivat aika ajoin säkkipilliä ja edelleenkään emme voi sanoa nauttivamme kyseisen soittimen sulosoinnuista. ”Joo, se riipii. Se ottaa niinku korvaan”, kuten Hector totesi Banaaninlastaajien-laulussaan.

Kesä ja helteet tulivat! Intopiukeena BMW:n koeajoihin

Täällä moottoripyörien koeajot järjestetään maahantuojan toimesta, heidän omilla koeajopyörillä. Uusia moottoripyöriä ei motskariliikkeissä ole testattavana vaan ajelut tehdään erillisinä koeajopäivinä. BMW oli järjestänyt pelkästään naisille tarkoitetun Female Riding Day:n 5.5.

Koeajobemarit odottivat sievässä rivissä naiskuljettajiaan Delta Town & Country Inn -hotellin pihamaalla. Paikka oli selvästi valittu naiskuljettajia ajatellen. Iso parkkis, paljon tilaa ja hyvät näkyvyydet. Tilaisuudessa jammailtiin DJ:n tahdissa ja nautittiin kevyesti hedelmiä sekä voileipiä välipalaksi. Maukas kolmioleipä vatsassa jaksoi taas ajella.

Eija oli saateltu muutamaa päivää aiemmin takaisin Suomeen, joten aikatauluihin sopi hyvin puolen päivän testiajot. Näihin tilaisuuksiin tulee varata aika ja koeajettavat pyörät etukäteen. Koeajo kurvaillaan ryhmässä ja vetäjä on suunnitellut sopivat reitit. Toki jos on tilaa ja aikaa niin paikan päällä voi ”lennosta” ottaa pyörän alle niinkuin minäkin tein.

Syystä tai toisesta BMW:n 6-sylinterinen GT ei ollut naisten ajopäivän suosituimpia pyöriä. Alunperin pyörä ei kuulunut minunkaan ajolistalle mutta Arto ja BMW:n maahantuojaheppuli vakuuttivat yhdestä suusta, että kannattaa testata. Muistissa oli vielä ajokokemukset vanhalla CBX:llä ja kuinka se aina tuntui kaatuvan puolelta toiselle. 30:n vuoden ikäero pyörien välillä todella tuntui. Jos en olisi tiennyt, että alla hyrrää 6-sylinterinen, noin 320 kg painava möhkäle niin ei sitä ainakaan pyörän käsittelyssä aistinut. Käännökset (tiukatkin), kiihdytykset, liikkellelähdöt sekä vääntö olivat aivan omaa luokkaansa. Varsinainen herrasmiespyörä.

Lauantaina päristeltiin ns. naisissa mutta sunnuntaina oli yleinen Pacific Motosports Vancouverin isännöimä BMW-koeajopäivä, jossa näytti enimmäkseen olevan mieskuskeja paikalla. Arto oli varannut sunnuntaille muutaman pyörän ajoon ja sainpa taas minäkin lennosta bemarin alleni. Pojat luovuttivat neljä kilometriä ajetun F800R pyörän minulle ja kielsivät revittelemästä liikaa. Ajattelivat varmaan, että naiskuski ei heti rääkkää sisäänajossa olevaa pyörää pilalle.

Pacific Motosports Vancouverin parkkiksella lähtötunnelmissa. Arto on joukon keskellä ja toisella kierroksella alla oli BMW 1600 GT. Sitä ylisanojen määrää, joka koeajon jälkeen kuultiin oli suorastaan runsas. Monenlaisia pyöriä koeajanut ja aika paatunut Arto oli hämmästynyt siitä, miten 1600 GT puhutteli ajettavuudellaan sekä muilla ominaisuuksilla. Jay Leno on samanlaisen onnellinen omistaja ja vertasi motskariaan etumoottorisiin Grand Tour Ferrareihin.

Jos lauantaina ajeltiin letkeästi kurvaillen kivoja pikku reittejä niin sunnuntaina oli eri meininki. Koeajolenkin ekassa mutkassa rampille mentäessä letkan vetäjä heitti näyttävästi pyllynsä ja polvipahkansa kohti katua ja kiisi kuin nuoli mutkaan. Täytyy myöntää, että meni hetkeksi luu kurkkuun mutta kymmenkunta jäpikkää taustapeilissä aiheuttivat sen verran painetta, että eikun perään vaan. Matkan jatkuessa mutkat tiukkenivat ja vauhti kiihtyi mutta hauskaa oli. Varsinkin vetäjän varsin näyttävä kilvanajotyyli mutkissa oli riemastuttavaa katseltavaa. The Province -lehden toimittaja Alexandra Straub ajoi lauantaina F 800 R:llä ja kertoi jutussaan kuinka pyörä ja hän keskustelivat keskenään. Minä en ihan samanlaista yhteyttä tähän pyörään saanut mutta saattoi tietysti johtua suomen kielestä. En hoksannut saksaksikaan pyörälle rupatella. Ihan mukava menopeli mutta jotain jäi uupumaan. Naisten ajopäivässä tarjoiltiin sieviä kolmiovoileipiä ja arvaatte varmaan, että sellaisia ei tosimiesten tapahtumassa nähty. Takapihalla kärysi grilli ja italialaiset makkarat. Makoisia olivat, joten kiitos – grazie – danke järjestäjille.

Kevyesti kaartuu 1600 GT Arton alla koeajolenkille. Ja reissulta palattua hän oli niin innoissaan, että aikoi mojauttaa säästöpossua vasaralla… Mutta yön yli nukuttuaan palasi jo Suomessa tehtyyn suunnitelmaan, että hankitaan museoikäinen motskari Canadasta. Kovasti sitä nyt jahdataan ja kohta kuulemme lisää.

Honda kuin karkki – RC30 Pacific Motosportsin pihalla. Huomaa Collector Plates rekisterikilpi, eli Canadassa saa museokilvet jo 15 vuotta vanhaan motskariin. Ainoa rajoitus käytolle on, ettei saa ajella duunimatkoja. Mutta vapaa-ajalla miten paljon lystää. Tämän liikennevakuutus on vain 10% uuden motskarin vakuutuksesta.

So Boss

Alusta saakka oli selvää, että uuteen Bossiin hankitaan hauskat kilvet. (Koska koti-Suomessakin on jo pari hevosteeman rekkaria.) Täällä homma menee niin, että täytetään lomake, johon voi laittaa viisi eri vaihtoehtoa haluamistaan erikoiskilvistä. Täytetty lomake postitetaan ICBC:lle sadan dollarin shekki mukana. Sitten odotellaan jännittyneenä kuinka käy. Liian provosoivia tai muuten ”epäilyttäviä” kilpitekstejä ei hyväksytä. Kilvissä voi käyttää kahdesta kuuteen kirjain- ja numeroyhdistelmää.

Me olimme miettineet erilaisia kirjain- ja numeroyhdistelmiä valmiiksi. Jotta päästiin tasapuoliseen valintaan järjestimme post it-lappuäänestyksen. Karsinnan jälkeen kahdeksi eniten ääniä saaneeksi vaihtoehdoksi jäi So Boss sekä Nopsa.

ICBC-toimiston pihamaalla ruuvattiin vanhat kilvet pois. Samalla tuli tarkistettua, miten kilpien kiinnitys on Fordilla tehty. Emme yllättyneet, kun huomasimme, että etukilven toinen kiinnitysruuvi oli lähes irti. Jostain syystä rekkarien kiinnitykset ovat niin toisarvoisia asioita, että ne tehdään hutiloiden. Ankin Motossa (moottoripyörässä) oli rekisterikilpeä kiinnitettäessä surautettu porakoneella reiän alkua muoviseen lokasuojaan saakka. Pikkusen lipsahtanut liian pitkälle porakoneen terä. Toisessa motskarissa kilpi taas oli ihan vinossa.

Näistä valitsimme So Bossin ykkösvaihtoehdoksi ja Nopsa jäi hyväksi kakkoseksi. Lähes kuuden viikon kiihkeän odottelun jälkeen näimme, että shekki oli lunastettu tililtä. Sitten tulikin jo kirje ja kutsu hakemaan uudet kilvet ICBC:n toimistolta. Ai, ai tätä riemun päivää!

So Boss -teksti kuvastaa kaikkein parhaiten keltaisen Mustangimme sähäkkää sekä tehokasta olemusta. Autossa on ”bossimaista” vääntöä ja ”coolia” meininkiä.

Vaikka kevyt tihkusade tiputteli niskaan niin silti hymyilyttää leveästi. Arto ihan hykerteli uusia kilpiä asentaessaan.

Vieras Suomesta

Ankin isosisko Eija innostui ensimmäisenä vierailemaan luonamme Kanadassa. Pari viikkoa kului nopeasti ja tätä kirjoittaessa Eija odottelee myöhässä olleiden lentojen vuoksi koneen vaihtoa vielä Frankfurtissa. Matka-aika Suomeen takaisin venyi yli puoli vuorokautta pidemmäksi, kuin oli suunniteltu. Myrskysää sekä Vancouverissa että Torontossa myöhästyttivät lentoja. Suomessa on odottamassa mukava yllätys, sillä Rauno oli käynyt ostoksilla ja hankkinut moottoripyörä-kokoelmiin täydennystä Eijalle. Onnea ”uudelle” Honda(tottakai)-pyörälle!

Eija vietiin heti sunnuntaina katselemaan British Columbia Classic & Custom Car Show -näyttelyä Abbotsfordiin. Aurinko helotti komeasti ja parkkikselta löytyi säähän sopiva nelkytluvun avo-BMW. Eija ryhtyi jo visioimaan, että tässä olisi hänelle ja Raunolle sopiva menopeli sen jälkeen, jos joskus jalka ei taivukaan enää motskarin päälle.

Maanantaina tutustuimme Stanley Parkin kävely- ja lenkkipolkuihin. Ensimmäinen ”villieläinkin” bongattiin; tosin pysyimme visusti auton sisällä sitä katselemassa. Eija huomasi parkkiksella haisunäädän, joka kuppelehti kukkapenkissä. Toteemipaalut, kivat rannat ja merimaisema tekivät vaikutuksen, samoin jättimäiset puut.

Kuten Arto jo mainitsi ajoimme USA:n puolelle shoppailemaan. Rajatarkastuksessa oli jännittäviä hetkiä, sillä Eijan takaa jonossa pidätettiin kaksi naista ja napattiin saman tien käsirautoihin. Tässä vaiheessa Eija mietti, että jospa palattaisiin ihan vaan muina naisina takaisin. Matka kuitenkin jatkui ja tässä ollaan kurkkimassa Snohomishissa tuliaisostoksia antiikkikaupasta.

USA:sta palattuamme suunnittelimme reissua Okanagan laaksomaisemiin mm. viinitiloille ja swappiin (=romutorille). Uutisista kuitenkin luettiin, että laaksossa on sateen jäljiltä sulanut vuorilta lumet ja paikat tulvii veden peitossa. Suuntasimme päinvastaiseen suuntaan Vancouver Islandille ja siellä BC:n pääkaupunkiin Victoriaan. Eija poseeraa kuvassa Butchart Garden puutarhan japanilaisessa osiossa. Puutarha on merkittävä Kanadan kansallishistoriallinen nähtävyys ja sen on perustanut vanhaan kalkkikaivokseen Butchardin perhe viime vuosisadan alussa. Puutarha on noin 22 hehtaarin kokoinen ja puutarha on avoinna ympäri vuoden. Maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan ja talvisin puutarhassa on huurteista kauneutta väriloiston jälkeen.

Tsawwassenissa oli sunnuntaina moottoripyöräosien swappi ja kokoontumisajo. Pyöriä oli paikalla yli kolme sataa ja pahus – se vain villitsi meidän moottoripyöräkuumetta. Mittari punaisella kierreltiin ja katseltiin uusia ja klassikkopyöriä. Tässä tingitään Raunolle kotiin viemiseksi tuliaisia. Paljastetaan toiste, mitä paketin sisältä löytyy, niin säilyy yllätyksenä ”mantämiehelle”.

Tässähän ollaan ihan juhannustunnelmissa koivujen katveessa. Kävimme länsipuolella Richmondia meren rannalla ”dykella, eli tulvavallilla” kävelyllä. Tai siis minä ja Arto käveltiin, Eija veti juoksulenkkiä ihan intona, kun oli mukavan kostea ilma hengittää ja juoksu sujui kevyesti.

Serpentiinejä ei löytynyt ja meikäläisen kokkitaidot eivät taipuneet munkkien tai tippaleipien tekoon, joten nautimme vapun kunniaksi kuohujuomaa. Sattumalta löysimme tippaleivältä maistuvia perunalastuja ja niitä rouskuteltiin tyytyväisenä. Varsinkin Eija, koska hän ei ole voinut tippaleipiä syödä aikoihin vehnäallergian vuoksi.  Tarkkasilmäisimmät havaitsevat kuvassa myös uuden Vancouverissa valmistetun BOMBAST sohvan. Vihdoinkin…..8 viikon odotuksen jälkeen saimme sohvan kotiin. Tosin se ei mahtunut ensin taipumaan portaista sisään olkkariin, joten sohva kiikutettiin takaisin kuljetusautoon. Tuumaustauon jälkeen sohva kannettiin autotalliin, irrotettiin puurunko irti ja tuotiin kahdessa osassa portaita ylös. Meinas jo vähän jänskättää, että kuinka tässä käy; pitääkö sohva palauttaa takaisin kauppaan ja tilata kapeampi versio.

 

Seija, Leena ja Eija ostoksilla Granville Islandin kauppahallissa. Savon murre raikui, kun rouvat koemaistelivat myytäviä herkkuja. Mustikat olivat makeita ja leikkeleet suussa sulavia ja pari mureaa pihviäkin paistettiin kauppareissun jälkeen.

 

Eijalla pysyi reissun aikana paikat vetreinä, kun hän pujotteli oravan lailla ketterästi Bossin takapenkille istumaan. Asusteet olivat myös sävytetty auton mukaisesti.

Capilano riippusilta on ehdoton nähtävyys Vancouverissa. Raekuuroja ja vesisadetta uhmaten hurruutimme ylös vuorelle ja kas sade taukosi ja aurinkokin näyttäytyi. Tässä Eija nojailee rennosti Capilano Bridgen uuden, vuoden vaihteessa avatun vuorireitin ”Cliffhanger-laiturilla”. Pudotusta alaspäin Capilano-jokeen on noin 70 metriä.

Tyynen valtameren rannalla oli sananmukaisesti tyyntä ja rauhallista auringon hiljalleen laskiessa. Reissu lähenee loppua ja mielessä on jo matkalaukun (uusi ja komea) pakkaaminen. Olemme rannalla, jossa vaatetus ei ole pakollista (Clothing optional  beach) mutta näytti kaikilla olevan paidat ja housut tiukasti päällä. Ilta oli sen verran viileä, että kukaan ei intoutunut riisuuntumaan.