Lämpenee, lämpenee – ainaskin yksi päivä ilman lunta

Glen Canyonissa sijaitsee Amerikan toiseksi suurin tekojärvi Lake Powell. Järvi on nimetty maineikkaan tutkimusmatkailija majuri John Wesley Powellin mukaan. Hän oli aikansa tärkein Colorado-joen tutkija.

Kanjonin pohjalla virtasi pienen pieni jokipahanen.

Tiet olivat aivan mahtavia, kun kurmootimme kohti etelää. Aurinko porotti ja maisemat vain komistuivat.

Boss oli elementissään kallioiden keskellä mutkateillä.

Olipa hauska tavata bemari kuski kessulla ajelemassa samoja reittejä kuin mekin. Suut muikeina kehuimme kilpaa GS:n sopivuutta näille mutkateille. Kuskilla oli seuranaan pariskunta autolla. Rouvan kanssa vertailimme jalkojemme pituutta, sillä hän ei ollut varma yltäisikö GS:n penkiltä kunnolla maahan.

Capitol Reef luonnonpuistossa voi ihailla punaisten kallioiden värisinfoniaa. Luonnonpuistoon ajetaan mormoonien aikoinaan viljelemän hedelmäpuutarhan läpi. Hedelmäpuut villiintyivät hetkeksi, kun ne jätettiin oman onnensa nojaan mutta vapaaehtoisvoimin niitä pidetään nyt kunnossa.

Alkuperäiset amerikkalaiset, eli intiaanit, ovat asuttaneet vehmasta jokivarren kanjonia satoja vuosia (kunnes uudisasukkaat tulivat). Ute-intiaanit ovat tehneet kivipiirroksiaan (petroglyfeja) kertomaan perheistään, elämästään ja metsästyksistään.

Kallioon kaiverretut tyypit ovat saaliseläimiä, joita alkuperäiskansat ovat metsästäneet.

Kallioihin muodostuneet ”makkarat” olivat kuin hutiloiden kakkupursottimella tehtyjä koristeita.

Luonnonkivisillat eli Natural Bridges National Monument tuli kaiken kansan tietoisuuteen vuonna 1904, jolloin National Geographic teki siitä jutun. Neljä vuotta myöhemmin Theodore Roosevelt teki paikasta Utahin ensimmäisen luonnonpuiston.

Luonnonpuiston kivisillat ovat veden voimasta syntyneitä. Kivikaaret taas muodostuvat erilaisista romahduksista, tuulesta sekä veden jäätymisestä/sulamisesta kallion koloissa. Nämä kyseiset sillat ovat verrattain nuoria (noin 5000 vuotta vanhoja) ja niiden oletetaan geologisen ajan mukaan laskettuna romahtavan pian.

Iltaa kohti varjo pitenivät ja hiukan jo väsyneet matkalaiset kiiruhtivat kohti Kayentaa Arizonan puolelle yöksi.

Roadtrip = varhainen kevätretki = lunta, vuoria, inkkareita ja paljon nähtävää

Artolla oli sopivasti lomaa huhtikuun alussa ja koska olimme joka tapauksessa matkalla Utahiin Miller Motorsport kilparadalle – oli luonnollisesti oivallinen hetki toteuttaa roadtrip. Matkalle lähdettiin lievästi kiireisissä merkeissä, joten digikameran piuha jäi kotiin ja niinpä matkan kuvat tulevat näin jälkijunassa. Elikkäs 6700 km kirmaus on tehty ja reissaajat jo kotona mutta nyt puramme reissua kuvakoosteena blogiin.

Portlandin swapista suunnistimme lauantaina kohti Bonnevillen suola-aavikkoa. Siellä on toteutettu historiaa ja ajettu nopeusennätyksiä niin että paukkuu henkseleissä ja kellohameen helmassa kovalla tuulella. Lauantaina ajoimme ensimmäisen etapin, joka olikin kohtuullisen reipas tempaisu; noin 900 km. Matkalla nähtiin antiloopin näköisiä tyyppejä, joita emme oikein ensiksi uskoneet oikeiksi ollenkaan.

Lounastauko pidettiin Ranchero ravintolassa Prinevillessa Oregonin puolella. Mielessä pyöri se oransseilla teipeillä piristetty keltainen lava-auto. Siellä se lepää Pohjanmaalla nykyään.

Aamukahvi oli jo ajat sitten haihtunut lounaaseen mennessä, joten kuskin piti piristää itseään mexikolaisella sumpilla (tosi laihaa, suorastaan latteaa).

Tämän talon asukkaat matkaavat ilmeisen paljon tai sitten muuten vaan keräilevät hauskan näköisiä asuntovaunuja. Avaruusajan Airstreameja oli kaksi.

Winnemuccasta Nevadasta jatkoimme kohti suola-aavikkoa. Ilmassa väreili aurinko ja polttava halu päästellä täysillä pitkin suolaista kiihdytysrataa. Arto toivoi täräyttävänsä ainakin 260 km/h nopeusmittariin. Sen verran on kirjoja lueskeltu, kuvia katseltu ja elokuvia nähty, että legenda elää päässä ja vahvasti kaasujalassa.

Winnemuccasta oli ihan lyhyt huiskaisu, rapiat 300 kilsaa suola-aavikon reunalle.

Kuivunut järvi ei ollutkaan yllätys, yllätys aivan kuiva. Olimme niin varhaisessa vaiheessa kevättä liikkellä, että suolan päällä lilli vesi. Pinta kuivuu kesän mittaan kovaksi suolakuoreksi. Elokuussa pinta kestää kuin jää ja silloin pidetään legendaarinen Bonneville Speedweek.

Tunnelma suolajärven reunalla oli utuinen ja epätodellinen. Kaikki jutut, kuvat ja leffat mitä olimme nähneet muuttuivat todeksi. Oli helppoa samaistua  kuviin ja tunnelmiin, mitä täällä on esim. 50-60 -luvulla ollut. Paikallinen kerho järjestää edelleen nopeusajoja joka vuosi.

Suolajärven päällä lainehti hiukan vettä ja nilkkoja myöten sinne upotessani totesin, että voi olla viisainta jättää Boss rannalle ruikuttamaan. Pari mönkkäriä kävi testaamassa pinnan pitävyyttä ja tulivat pienen kierroksen jälkeen päätään puistelleen pois.

Artohan ei tunnetusti ihan hevillä luovuta ja yritti hivuttaa autoa kohti suolajärven auringon paisteessa väreilevää pintaa.

Valmiina lähtöön ja melkein jo lusikka pohjassa juuri ennenkuin näytin suolassa lillivät varpaani ja nilkkani. Hetken ajatus iloisesta kiihdytyksestä muovautui syvässä suolamöllössä möyrivästä Bossista, jonka paikallinen traktorimies ehkä suostuu vetämään ylös jorpakosta.

Tältä näyttäisi jos olisi kiitämässä tuulen lailla pitkin suolajärven pintaa. Voin vain kuvitella, miten suppeaksi ja olemattomaksi näkökenttä menee, kun nopeuskilpureissa on yli 400 km/h.

Vaikka ei järvelle kurvailemaan päästykään niin kyllä kokemus rantsullakin oli ylivertaista. Muisteltiin mm. ”Maailman nopein Indian” leffaa, jossa Sir Hopkins paukutteli motskarilla.

Aurinko porotti puolipilviseltä taivaalta mutta reipas tuuli viilensi ilmaa. Kuvittelimme kuinka paahtavaa on keskikesällä, ilman varjoa tai tuulta. Vesipullo oli tarpeen vaikka ei vielä hellelukemissa oltukaan.

Maagista tunnelmaa.

Sade piiskaa matkalaisia Oregonin swapissa

Hyytävä tuuli ja tihkuva vesisade tervehti Portlandin swappivieraita huhtikuun alussa. Me olimme lähteneet matkaan hyvissä ajoin jo torstaina, joten olimme valmiusasemissa heti sumuisen perjantaiaamun valjetessa yhtäaikaa avautuvien swappiporttien kanssa. Mukana oli sateenvarjoa, pitkää kalsaria ja kaulaliinaa ja jos olisin muistanut niin se pipokin olisi ollut tiukasti päässä mutta pipo lämmitti kotona komeron hyllyä. Matkasimme swappipaikalle rennosti ratikalla, joka oli yllättävän täynnä keski-iän ohittaneita vanhempia mieshenkilöitä erilaisten -vielä- tyhjien pussukoiden kanssa. Ratikan lähestyessä päättäriä tunnelma tiivistyi ja miehet suorastaan pakkautuivat toiselle puolelle ratikkaa, josta saattoi kurkistella ikkunasta avautuvaa myyntipöytien näkymää kilparadalla. Siinä sitten yritettiin herrasmiesmäisesti antaa tilaa niille muutamille neitokaisille, jotka olivat eksyneet mukaan mutta niukin naukin pääsimme ensimmäisenä ulos ratikasta. Sen jälkeen oli syytäkin laittaa rivakasti jalkaa toisen eteen, sillä ei ehkä pillastuneen sonnilauman tavoin mutta aika lähellä sitä, ikämiehet kiiruhtivat kohti aukevia portteja. Viisi hallia, iso ulkoalue sekä viereinen kilparata täynnä mitä ihanampia aarteita, mitä ei tiennyt olevankaan kutsuivat seireenien tavoin.

Tästä olisi voinut ottaa päivän ratoksi selkäänsä ruosteisen aarteen, josta kait voisi hitsailla sivuvaunun tapaista hässäkkää vaikkapa tallissa uinuvan harrikan kylkeen. Vaivoin sain Arton pois ilman lompakon rapistelua.

Kaikenlaista ihanaa krääsää ja arvokasta rompetta tallin somisteeksi. Eikun penkomaan, kyllä sieltä jotain meillekin löytyy…

Toiset olivat panostaneet myytävän tavaran esillepanoon mutta joskus yksinkertainen on kaunista…eikö totta?

Ensimmäisenä pysäyttää sangen tormakka ja puhutteleva pyörän keulakoriste.

Tämä tarakka kuuluu vanhalle sirkupyörälle, jossa oli muitakin puhuttelevia yksityiskohtia.

Vanha sirkupyörä suorastaa uhkui sirkusteltan valokeilassa kiiluvaa pölyä, lasten innokasta hihkuntaa ja popcornin tuoksua, johon sekoittuu mieto käsien kuivaamiseen tarkoitetun talkin aromi.

Jos meillä ei olisi polkupyöriä lähes joka viikonpäivälle omansa, tässä olisi ollut vahva ehdokas rivistön jatkoksi. Onneksi muistin, että siitä yhdestä pyörästä on vaihdevaijeri korjaamatta ja siitä toisesta pitää oikoa lokasuojaa sekä paikata renkaat ja kolmannessa on myös pientä laittoa. Ymmärrettävästi onnistuin haikeasti huokaillen jatkamaan matkaa mutta myönnettävä on; tämä pyörä puhutteli ja kuuluvalla äänellä.

Jotenkin nämä penkinaihiot saivat hymyn huulille vaikka vettä ripsui ja näppejäkin palelsi.

Bensapumput, joita näimme olivat hienosti entisöity ja jotenkin oli vaikea uskoa niiden  lähteneen tehtaan linjastolta näin uljaassa kunnossa. Maalipinta läikehti valossa ja kyllä vippasi vähän silmissäkin, kun tarkastelin hintalappuja. Nämä ovat haluttuja ja arvokkaita keräilykohteita.

Portlandissa on todellinen kirjanystävien kauppa. Uusia sekä käytettyjä kirjoja on myytävänä hengästyttävä valikoima. Myyjät osaavat asiansa ja saimme palvelua isolla P:llä.

Pilvien ja sateen takana häämöttävät vuoret kutsuivat jatkamaan matkaa, joten suuntasimme Bossin keulan kohti etelää.

Renkaita potkiskelemassa Vancouver autonäyttelyssä

Viisi innokasta naisautoilijaa tapasi toisensa tiistaina Vancouver International Auto Shown avajaispäivänä. Tutustuminen aloitettiin rennosti ruokailulla ja juttu luisti, kuinkas muutenkaan autojen ja niiden ostamisen parissa. Osa naisautoilijoista kertoi olevansa elämänsä ensimmäistä kertaa autonäyttelyssä ja mietiskeli mm. onko siellä niitä bikinityttöjä esittelemässä autoja ja samaan hengenvetoon vaativat, että olisi siellä kiva nähdä miehiäkin konepeiton päällä kiehnäämässä.

The Province -lehden toimittaja Alexandra Straub jakoi käytännönläheisiä vinkkejä ja neuvoja, kuinka ottaa kaikki hyöty irti autonäyttelystä. Samalla hän kertoi omasta työurastaan ja kuinka oli aikoinaan päätynyt moottoripää-toimittajaksi.

Huomasin, että television katseleminen on jäänyt täällä todella vähälle, sillä en tunnistanut ensimmäistäkään ”julkkista”, joita naisautoilijat bongasivat juuri avatun ravintolan asiakkaina. Suurimman kohun joukkiossa sai kuitenkin aikaan Iron Chef USA-kilpailun voittaja Rob Feenie. Herra saatinkin pöytäämme hetkeksi istumaan ja kertomaan tunnelmista uudessa ravintolassa, jossa hän ilmeisesti kokkailee, ainakin kokin asussa hän siellä patsasteli. Ruuasta en älynnyt mitään kysyä mutta selvittelin, että millä autolla hän ajelee. Audi on alla, vastasi kiireinen kokki ja jatkoi paistinlastojen kalistelun pariin keittiöön.

Vihdoinki päästiin itse asiaan ja kiertelemään autonäyttelyä. Ensimmäisen näyttelypäivän tunnelma oli illalla hyvin rento ja myyjätkin tuntuivat vielä harjoittelevan iskulauseitaan. Naisjoukkio sai tutustua autoihin rauhassa ja kysellä asiantuntijoiden ohjeita eri vipstaakien käytöissä. Koska olin itse tutustunut etukäteen perusteellisemmin Subaruihin, osasin vinkata niistä joitakin hyödyllisiä yksityiskohtia. Tracy ja Niki, jotka aiemmin eivät olleet osanneet ajatella Subarua heille sopivana vaihtoehtona näkivät merkin uusin silmin. Nähtäväksi jää kuinka käy.

Louise, Maureen ja Niki hypistelivät avoautoja mietteliäinä. Oishan se kesällä kiva, mutta miten ne kaikki kuskattavat tavarat mahtuu kyytiin?

Illassa oli antoisinta rupatella toisten naisutoilijoiden kanssa ja vertailimme kokemuksiamme erilaisissa kaupankäyntitilanteissa ja autokaupoilla yleensä. Ja harmiksemme niitä konepeiton päällä tai edes auton kyljessä kihnaavia miehiä ei näkynyt. Bikinejä ei ollut kellään ja se ainoakin kaunotar, joka sporttiauton kylkeä koristi jäi toisilta kokonaan näkemättä. He olivat niin keskittyneitä katsastamaan käyttöautoja, etteivät osanneet suunnistaa erikoisurheiluautojen nurkkaukseen, jossa oli enemmän säpinää sekä autojen tehoissa että esittelyssä.

Joskus kauan, kauan sitten ajelin työkaverilta lainatulla kuplavolkkarilla valtatie kuutosen pitkällä suoralla Imatran ja Lappeenrannan välillä. Päätin ohittaa edellä ajavan rekan ja tälläsin kaasun pohjaan. Kun olin päässyn nupin kohdalle niin rekan ilmanvastus lähes pysäytti volkkarin etenemisen. Onneksi suoraa riitti ja vastaantulijoita ei ollut. Turbo-kuplalla ohittaminen varmaan luistaisi, kuin sökö kytkin.

Veikeät, renesanssityyliin muotoillut vanteet McLaren autossa antoivat vauhtia sporttiauton tyyliin.

Kia oli teipannut uuden hybridinsä muodin mukaan, graafisesti mustavalkoisella.

Linkki The Province -lehden nettiartikkeliin Vancouver auto showsta.