Bensaa se nielee ja maileja syö

Pikapäivitys blogiin, silla nyt on ollut tosi huisketta.

Viikonloppuna kirmattiin Oregoniin, ”viherkaupunki” Portlandiin. Siellä oli autoharrastajien swap meet, eli romutori jossa muutama tuhat myyjää. Löydettiin kavereille jotain, mutta varsinaiset omat ostokset saatiin hillittyä. Arton teki kovasti mieli 30-luvun hot rodia, mutta siihen olisi sulanut kaikki säästöt.
Harrasteauton sijaan ostettiin hauska kokoontaitettava polkupyorä, joka mahtuu näppärästi Mustangin takakonttiin. Fillari on brittilainen Brompton ja kovin kuuluisa patentoidusta taittomekanismistaan. Semmoisia haikailtiin jo kymmenen vuotta sitten Amsterdamissa opiskellessa. Tämä tulee lähinnä Ankin kayttoon, koska Artolla on jo ennestaan Land Rover Moulton taittopyorä. Nyt voidaan pakata kaksi fillaria Mustangiin ja mennä minne tahansa kauas pyoräilemään, vaikka ei olekaan farmariautoa.

Oregonista huiskaistiin 700 kilsan lisälenkki Washingtonin viinilaaksoihin katsomaan kaverille Ford F250 neliveto pick-uppia. Auto oli täysin ruosteeton kuten luvattiinkin, mutta muuten ei ihan ollut niin superharvinainen helmi kuin autokauppias oli luvannut. Siitä jätettiin kuitenkin tarjous ja asia on hautumassa.
Kotiin palattiin Cascades vuorten yli aika huimia maisemareitteja. Yli 2 kilsan korkeudessa alkoi sataa vettä ja lämpötila laski yhä ylemmäs kiivetessä. Huipulla tulikin jo räntää. Hiukan oli jännää kesärenkailla, mutta hyvin Anki puikotti ja Mustangi pysyi liukkaallakin lapasessa. Hyvä ja tunnokas alusta taisi meidät pelastaa.
Ketterää ja pirteää Boss Mustangia pidetään amerikkalaisena kilpailijana BMW M3 sporttiautolle (bemu on kyllä liki tuplahintainen). Radalle ei olle vielä ennätetty kisaamaan. Mutta oikeastaan parasta onkin pitää Bossia hauskana käyttoautona, jolla mielellään lähtee 1600 kilsan viikonloppureissulle. Onneksi älyttiin valita takapenkillinen versio, että saa kamoja tai kavereita kyytiin.

Seuraavaksi saapuikin Ankin sisko kyläilemaan. Tätä kirjoittaessa mimmit painaltavat Bossilla pakoputket punaisena shoppailemaan Seattlen tehdas outletteihin, ovat kuulemma pari kolme paivää.
Minä pyörailen töihin uudella keväänvihreällä Bromptonilla:-) Kevät on kiva mutta kiireinen. Laitetaan blogiin uusia kuvia lahipaivinä.
-Arto

Arto avasi pelin heti ostamalla ekan puolen tunnin aikana komean ja pitkän Ford-kyltin. Sitä sitten kannettiin iltaan saakka koko swapin ajan... Kyltti unohtui ruokatauon aikana nojalleen betoniseinää vasten. Tunnin kuluttua muistimme kyltin ja palasimme jälkiä takaisin. Siellähän kyltti köllötti edelleen; kumma ettei ollut kelvannut 🙂

Hot Rod! Tämä vuoden ´34 Ford Australian Ute kiehtoi meitä molempia. Hitsi vie, auto on Roadster ja pick-up, viritetyllä flathead veekasilla. Kiersimme sen ympärillä edestakaisin pitkään ja hartaasti. Todella huikea peli ja erittäin harvinainen.

Kaiser Vagabond on hatchback-mallin esiäiti. Huomaa kattoon asti avautuva takaluukku. Todellinen harvinaisuus, johon emme ole ikinä aikaisemmin törmänneet. Oli hienoa tutustua autoon ja omistaja kertoi mielellään sen tarinan.

Palastellusta 2007 GT Mustangista sai mukavasti varaosia. Arto katselee kokonaista V8 moottori kaikkine apulaitteineen, joka oli kaupan 3000 taalalla.

Clever Cycles tuntui meistä Amerikan parhaalta pyöräliikkeeltä (ja monessa on käyty). Todella asiantuntevat omistajat, jotka paneutuivat meidän taittopyörä toiveisiimme kärsivällisesti. Saimme koejaa liikkeen lähes kaikki kokoontaitettavat pyörät. Tämä kirkkaan vihreä Brompton H6 lähti matkaan mukaan, meille hieman customoituna. Ja vaikka tässä puikotetaan ilman kypärää niin sellaiset toki hankittiin.

Paikallisessa vanhojen huonekalujen liikkeessä luulimme sohvan nurkassa olevaa isohkoa karvakasaa ensin 70-luvun tyynyksi. Yllätys olikin melkoinen, kun tyyny haukotteli ja venytteli jalkojaan. Karvakasa paljastui liikkeen lemmikkikoiraksi.

Portland on hyvin ekologinen ja vihreä kaupunki. Polkupyöräilijöille oli tehty paljon omia kaistoja ja julkinen liikennekin pelasi hyvin. Kuvaa ottaessa kuunneltiin kuinka ohi pyöräilevien koivet suorastaan huusivat piinasta tälle puolen kilsan mäelle polkiessa.

Minä potkin renkaita ja Arto väänsi koeajoa. Ford F250 truckin nelivetoa testattiin autokaupan takana olevalla pellolla.

Prosserista päätettiin ajaa kotia päin Cascades-vuorten yli. Alkumatka sujui mukavasti kuivassa kelissä, mutta huippua lähestyessä myös sää muuttui. Lumipenkat komistuivat tien reunoilla ja vesisade muuttui räntäsateeksi. Vähän jänskätti, että miten paljon tätä lunta vielä tulee.

Kesärenkaat (ensiasennusrenkaat) oli jo asennettu alle ja mielessä pyöri erittäin kirkkaasti ohje, että ne eivät sovellu kylmälle ja märälle kelille. Vaihtoehtoisia reittejä ei navigaattori tarjonnut. Yritimme löytää muutamia paperikartassa nähtyjä sivuteitä mutta ne olivat niin huomaamattomia, että ohi mentiin. Stevens Pass kohoaa noin 1200 metrin korkeuteen.

Korkealla vuoristossa sää muuttui harmaaksi ja usvaiseksi. Räntää sekä vettä tuli koko ajan. Highway 2 on hyvän kelin sattuessa yksi kauneimpia ja hauskimpia maisemareittejä Cascades vuorilla ja laaksoissa. Highway 2 seurailee vanhoja intiaanien polkuja.

Pääsiäisterveisiä

Pääsiäistä vietettiin vaihtelevasti auringonpaisteessa sekä vesisateessa.

Kirsikkapuu ja Boss olivat herkullinen yhdistelma.

Upeita vareja ja kontrasteja. Vanhat kirsikkapuut ja tummat pilvet taivaalla.

Iltapaivan teeherkut japanilaisessa kahvilassa.

Vintage Car Club of Canada viettaa paaisiaissunnuntaita ulkoiluttamalla autoja. Bongasimme vintage-autot Stewestonista parkkikselta. Kuvassa oleva auton on vuodelta 1911, merkkia Chalmers ja malli M. 4-sylinterinen moottori tuottaa noin 30 heppaa tehoja. Erikoista autossa oli se, etta sita ei ole entisoity vaan vaihdettu vain renkaat. Autolla on ajettu kaikkiaan 10 778 mailia.

 

Pottuja, kumiseva vesiputous ja mustia kiviä

Idahossa on läntisen Amerikan suurin vesiputous.

Twin Falls kaupungin alue on Shoshone intiaanien vanhoja maita. Heillä on kuuluisa, Western Niagaraksi kutsuttu, suuri kaksoisvesiputous: Shoshone Falls. Tämä ei ole yhtä mahtava, kuin se iso Niagara, mutta eroaa edukseen. Ympäristöä ei ole rakennettu täyteen, vaan paikka on kohtuullisen luonnontilassa. Tuo joki on Snake River, joka virtaa Yellowstonen kansallispuistosta.

Tehtiin kevätretki Idahon osavaltioon. Arton piti hoitaa pääkaupunki Boisessa tärkeä työasia ja päätimme yhdistää vähän vapaata reissuun. Boise on hieman Turkua suurempi ja äänestetty USA:n kymmenen parhaan elämänlaadun kaupunkien listalle. Oikeassa ovat, sillä Boisessa oli mukavaa. Anki viihtyi päivät kävellen pitkin kaupunkia halkovan joen rantoja, katseli lintuja, kävi eläintarhassa ja puistoissa sekä taidemuseoissa. Sillä välin Arto hoiti hommansa ja oli todella tyytyväinen. Kaikki hankalien ja monimutkaisten asioiden sopiminen sujui paremmin kuin hyvin. Jotenkin oli positiivisen skandinaavinen asenne ja tapa hoitaa asiat toiset huomioon ottaen. Ehkä alueelle on jäänyt jotain uudisraivaajahenkeä? 

Idahossa ollaan kotiseudun luonnosta hyvin ylpeitä. Heillä on kauniit vuoret, järviä ja preeriaa sekä hyvin suojeltua luontoa ja mm. puumia. Me ajoimme katsomaan kahta USA:n kansallista luonnon monumenttia: suurta vesiputousta sekä laajaa kuumaisemaa. Ne ovat kyllä etäällä toisistaan, joten ajamista kertyi noin 700 km.

Craters of the Moon eli "kuumaisemaa" on tulivuoren purkauksien ja laavatulvien muodostama basalttialue, yli 1600 hehtaaria.. Siellä on laavan muodostamia luolia ja lepakoiden yhdyskuntia. Varsinaisiin kuun kraatereihin emme halunneet patikoida kahdeksan kilometrin lenkkiä. Nimittäin alue on parin kilsan korkeudessa ylätasangolla, jolla puhalsi jäätävä tuuli.
Alueella on posahdellut tulivuoria 15 tuhannen vuoden ajan. Viimeisin purkaus oli 2100 vuotta sitten, josta Shoshone intiaanien tarut eloisasti kertovat.

Paluumatkalla hieman jännitti, sillä navigaattorin reitti oikaisi vuorten yli, satoi lunta (alla kesärenkaat) ja bensamittari alkoi vilkuttaa varoitusvaloa. Ohuessa ilmassa auto kuluttaa reilusti enemmän bensaa. Bensikselle päästiin ja marginaalia jäi vielä 15 kilsaa.

Idaho on kaikkein kuuluisin perunoistaan. Idaho Potato on rekisteröity tavaramerkki, kuten shamppanja tai Parman kinkku tai Roquefort homejuusto. Heillä on pottupeltoa silmän kantamattomiin. Perunan viljelijöillä on kuulemma useiden satojen hehtaarien peltoja. Syitä heidän perunansa erinomaisuuteen on kolme: vulkaaninen rikas maaperä, lämpimät päivät ja viileät yöt.

Garage Party Deeley Motorcycle -kaupassa

Sähköpostiin pompsahti kutsu autotallikemuihin ja sekös riemastutti talouden naispuolista asujaa. Kutsu oli ainoastaan ja vain naisille. Tule tutustumaan moottoripyöriin sekä varusteisiin ja kysy ne kaikki tyhmät tai viisaat kysymykset ilman, että mies hymähtelisi vieressä ja antaisi omasta mielestään ne ainoat, oikeat vastaukset. Meillähän ei tällaista kotona esiinny mutta olen kuullut muilta valituksia miesten hiukan alentuvasta suhtautumisesta naismotoristeihin ja aloittelijoiden kysymyksiin.

Paikalle oli saapunut viitisenkymmentä naismotoristia. Illan aikana tutustuttiin mm. kypäriin, ajovarusteisiin noin yleensä, moottoripyörän ajoasentoihin ja kuinka erilaiset stongat vaikuttavat asiaan, istuskeltiin uusien harrikoiden selässä ja vertailtiin kokemuksia. Osa porukasta ei ollut koskaan ajanut tai vasta aloitteli ajamista. Toiset olivat pörmyyttäneet vuosien ajan, joten kokemuksia vaihdettiin ahkerasti. Tässä kohtaa täytyy myöntää, että näin suomalaisena ja pidättyvämpään menoon tottuneena, oli aika hätkähdyttävää, että täällä todella rupateltiin. Pyörän päällä istuessani kyseltiin, että miltä se tuntuu ja mitä mieltä olet, kävisikö pyörä myös hänelle tai oletko ajanut tällaisella? Ajovarusteiden kohdalla kyseltiin, että miltäs tää nahkatakki näyttää mun päällä ja onko nämä pehmusteet oikeassa kohdassa? Keskustelimme myös siitä, voiko korkokengillä ajaa? Kaikki halusivat tutustua toisiinsa ja vaihtaa ajatuksia.

Hauskinta oli opetella nostamaan kaatunut moottoripyörä pystyyn. Oikealla tekniikkalla painava harrikka tuli pungerrettua yllättävän kevyesti ylös. Noloa olisi ollutkin jos ei siinä olisi onnistunut, sillä harrikkakaupan huoltoteknikko näytti ensin esimerkkiä ”how to do”. Voisi kuvitella, että huoltoteknikko olisi ollut noin 90-kiloinen, tatuoitu, partaniekka vaan eipäs ollutkaan. Sirpakka, kolmikymppinen nainen käsitteli motskareita kunnioitettavan kätevästi. Varsinkin minä kadehdin hänen taitojaan työnnellä painavia pyöriä edestakaisin. Olen ollut arka tuuppimaan pyöriä tallissa ja tuntuu, että pyörä kaatuu suuntaan tai toiseen. Minua puolet pienempi (joka suhteessa) nainen tuuppasi ison matkaharrikan kevyen näköisesti paikasta toiseen. Tekniikka siis hallussa sekä pyörän kaatamisessa että ylös nostamisessa.

Illan parasta antia oli ”wonna bii” motoristeille oikea ajokokemus pyörän selässä. Motskari oli köytetty ajopenkkiin kiinni ja pakokaasut pöhöttivät letkusta ulkoilmaan. Heppu neuvoi vieressä kuinka käynnistetään pyörä ja vaihdetaan vaihteet. Kakkoselle päästyä nostettiin tuuletin ilmaan ja kas tuuli tuiversi kasvoilla, letti heilui takaviistoon ja iso moottori hyrräsi alla. Mitäs muuta sitä voisikaan toivoa? Tässä kohtaa nähtiin illan parhaimmat ilmeet. Riemukasta naurua ja aivan uuden kokemuksen tuntua nämä naiset ei hetkessä unohda.

Saimme myös hyvää ruokaa ja lopuksi järjestettiin arpajaiset upeilla palkinnoilla. Minuakin lykästi, voitin 50 dollarin arvoisen lahjakortin kyseiseen liikkeeseen. Ei muuta kuin harrikan ostoon 🙂 Katselin sillä silmällä uutta retroversiota eli vuoden ´72-mallin mukaan tehtyä Sportsteria (XL 1200 V). Esillä oli jo myyty punaisella hile/glitterimaalilla koristeltu versio. Aikas hauska mutta vielä vähän askarruttaa tuo ajoasento eli jalat edellä pöristely. Se ei jotenkin iske mutta eihän sitä koskaan tiedä. 50 taalan lahjakortin päälle pitäisi laittaa 11 869 dollaria lisää. Nämä pyörät ovat kovin haluttuja täällä, joten alennuksia ei tipu.

Kotia päin lähtiessä mukaan tyrkättiin ”herkkukassi”. Ajattelin pikaisesti sisältöä vilkaistessa, että hyvä juttu, pesuaineita ainakin näyttää olevan. Ne varmaan sopii Mustangin pesemiseen. Kotona tarkemmin tutkailtuani pesuaineet osoittautuivat henkilökohtaiseen hygieniaan, ei motskarille tai autoille. Minulla taisi siis olla vähän karumpi ennakko-odotus herkkupussin sisältöön. Saimme spa-alennuskortteja (ryppyinen harrikkakuski ei liene parasta mainosta brändille), rintojakin pääsisi suurentamaan alennuksella (aina vaan paranee). Hauskinta oli, että kassissa kilisseet limupullot eivät suinkaan olleet limpparia, kuten luulin, vaan ihan ehtaa drinksutavaraa. Oli pieni yllätys, kun laitoin pullot sen enempää katsomatta jääkaappiin ja seuraavana iltana ajattelin maistaa ”sitruunalimppaa”. Huitaisin kunnon siemauksen, ennen kuin tajusin, että tässähän on viinaa seassa. Ei silti, ihan hyvän makuista mutta jotenkin erikoista laittaa viinanäytteitä mukaan. Tosin täällä on ”alkossakin” maistiaisia tarjolla.

Moottoripyörämuseon näyttely vaihtuu säännöllisesti. Ryhmät ovat tervetulleita vietämään tänne kokouksia tai illanviettoja. Palavereita varten on iso neukkaritila tarjolla. Näyttelyn erikoisuutena on kolmiulotteinen kartta BC:n ja Washingtonin osavaltioiden suosituista motskariajoreiteistä.

Garageparty järjestettiin Trev Deeley Motorcycles-liikkeessä. Tällä putiikilla on upea historia takanaan moottoripyöräliikkeenä (vanhimpia harrikka-diilereitä maailmassa) sekä  museona. Trev Deeley oli paikallinen motoristi-legenda ja hän on kerännyt vuodesta 1950 lähtien kuolemaansa saakka (2002) erilaisia moottoripyöriä. Kokoelmassa on reilut 250 motskaria ja yli 50 eri merkkiä/brandiä (kokoelman arvo noin $3 miljoonaa CAD). Näyttely on yksi Kanadan laajin yksityisen henkilön keräilemä kokoelma ja se tarjoaa nähtävää risupartaiselle harrastajalle sekä motskarista vasta haaveilevalle koltiaiselle.

Vuoden 1933 VLE-mallin harrikkaan antoi uutta ilmettä 2-värinen maalaus ja art deco-tyylinen grafiikka tankin kyljessä. Muuten malli ei aiemmasta juuri poikennut. Vuonna 1933 tuotantomäärät laskivat rajusti ja harrikka oli vaikeuksissa selviytymisen kanssa lähes samalla tavalla kuin vuonna 1910.

Kyseinen näyttely on siis samassa rakennuksessa kuin Trev Deeleyn harrikkaputiikki. Näyttelyn pyöriä vaihdetaan teemojen mukaan ja yleensä esillä on 70 pyörää. Pääsin tutustumaan myös varastoon, jossa pyöriä säilytetään ja se oli kyllä ilo silmälle. Kaikki pyörät olivat siististi rivissä hupun alla. Hupun päällä oli kuva pyörästä ja lyhyt kuvaus ominaisuuksista. Hupun alla näytti olevan myös Honda Four 500, joka tietysti lämmitti mieltä. Trev Deeleyn mottona oli, että ”ihan sama millä merkillä ajat, kunhan ajat”.

Indian yritti saada 841-mallin vuoden 1941 pyörää kaupaksi sotilaskäyttöön mm. autiomaassa ajamiseen mutta epäonnistui hankkeessa. Pyörä oli ilmeisesti mm. epäluotettava käynnistymään.