Kerran vielä – Bossilla keskelle lumisia teitä

Lillooet_Mountain_Trip_Boss_Nov2013

Viimeiselle vuoristoretkelle päätettiin lähteä autolla, koska motskarilla ajaminen oli hiukkasen liian kalsaa touhua. Varsinkin, kun vanhemmassa pyörässä ei ole kahvanlämppäreitä eikä muitakaan ätylöitä, joilla voisi itseään lämmittää.

Lauantaipäivä valkeni Richmondsissa kuulaana ja kauniina. Säätiedotuskin lupasi oivallista ajokeliä ja tietkin näyttivät olevan tiedotteiden mukaan kuivia ja ajokelpoisia. Eväät kassiin ja matkaan.

Lyödään tieta! Vancouverista itään, Highway 1:stä kohti Hopea. Aurinkoinen maisema alkaa tummenemaan ja mieleen hiipii, että pukkaako taas lunta… Jos tälla viimeisellä vuoristoreissulla Boss karkaa lapasesta, luiskahdetaan rotkoon ja lopulta karhut syövät meidät.

Hope, BC. Pikkukaupunki on kuuluisa ensimmäisesta Rambo leffasta (Fist Blood). Tästä kulman takaa Rambo karkasi sheriffin putkasta, varasti enduron ja kaasutti vuorille. Me tosin karkasimme vain kahvilasta, mutta ylös vuorille ja kohti suurta pohjoista.

Lilloeet, BC. Täälta alkaa kuuluisa Yukon/Alaska Gold Rush maantie, jota pitkin kultaryntäyksen onnen tavoittelijat pyrkivat ylös pohjoiseen Yukoniin ja vielä kauemmas. Fiksuimmat perustivat bisnestä ja tarjosivat palveluita, ihan kuin Roope Ankka – ja he varmimmin rikastuivat. Muista aniharva onnistui.

British Columbian syrjäseudut ovat enimmäkseen intiaanien alueita. Kuten navigaattorista näkyy. Highway 12 seurailee Fraser-jokea kauniissa maisemissa. Paikalliset heiluttelivat meille iloisena peukkua, kun ajoimme Bossilla eikä nelivetoisella pick-upilla, kuten käytannölliset asukkaat.

Lumiraja löytyi jo aika alhaalta. Tästä arvelimme nousevamme vielä kilometrin, joten lumessa ajaminen alkoi olla jo todennäköistä. Tosin säätiedotus lupasi rohkaisevasti poutaa. Piti tehdä päätös yritetäänkö vuorten yli lännen kautta kotiin vai palataanko etelään, jossa vielä kuivat tiet. Molempiin suuntiin 300 kilsaa.

Negatiiviselta lottovoittajalta tuntui, kun lunta alkoi olla yhä enemmän tiella. Mutta onneksi auringon lämpö piti  tien sulana, vaikka auton mittari naytti -3 pakkasta. Tässä vaiheessa Anki taas kiitteli reittivalintaa ja luotsasi Bossia mahdollisimman tasaisesti eteenpäin.

Alla on edelleen racing-renkaat, joita kielletään käyttämästa sateella tai alle +6 keleilla. No, päätettiin ettei meillä edelleenkään pelatä. Sama tilanne on ollut jo monta kertaa Washingtonissa, Oregonissa, Utahissa, Kalifornian/Nevadan vuorilla.
Bossin traction control ja Torsen-perä auttavat ällistyttävän hyvin liukkaalla.

Nyt jo voiton puolella 500 metrin korkeudessa, melkein Pembertonissa. Nämä vuoriston tiet ovat harvaan liikennöityjä retkeilysesongin ulkopuolella. Joten erilaisia elukoita toikkaroi tiella, kuin se kuuluisi vain heille. Arto on motskarireissulla nähnyt myös karhuja, muttei uskaltanut pysähtyä kuvaamaan. Ovat kuulema kovin kiukkuisia.

Viiksinaama ja pikkumopoja

Syksyinen swappi Monroessa on tilaisuus kerätä varaosia talven projektien varalle. Mukaan voi tarttua myös yhtä sun toista lahjatavaraa joulupukin konttiin. Sää suosi tänä vuonna lauantaipäivän kävijöitä. Tummana roikkuvat pilvet liikkuivat hiljalleen poispäin ja iltapäivästä aurinkokin pilkahteli. Kauppa kävi kohtalaisesti – myyjien mukaan ja kauppatavara oli mielenkiintoista. Tällä kertaa swapissa oli mukana myös Hannele ja Kimi. Niinpä keskityimme normaalia enemmän mimimopojen katsasteluun ja yksi sellainen lastattiin lopuksi Subarun takakonttiin.

Opossumi hengaili tyynesti omassa golfkärryn kopsassaan. Ei pyrkinyt karkailemaan vaan tykkäsi olla ja katsella swapin ihmisiä. Omistajan poiketessa vessaan hän jätti kärrynsä ulos aurinkoiseen paikkaan ja sanoi lemmikilleen, että ”sinä pysyt kopsassa, etkä karkaa kioskille”. Tyyppi oli omistajan mukaan kova tyttö kähveltämään herkkuja ruokapöydästä.

Opossumin häntä toimi samalla leikkikaluna. Nuori viiksinaama osasikin kieputella sitä hyvin taidokkaasti. Meille uteliaille hän tarjosi nuuhkuttavaa kuonoa ja pehmeäanturaista käpälää.

Hannele ja Kimi tekivät aarrelaatikoista löytöjä. Kiittelivät, että oli erilaista kamaa, kuin pohjoismaiden swapeissa ja kyllä kannatti tulla. Varsinkin, kun aarteita ei tarvinnut  raahata lentolaukuissa kotisuomeen. Tulevat aikanaan  meidän muuttokontissa halki meren.

1952 aito takapihalla tein ihan itse – kilpuri, viritetyllä Ford lättäpää veekasilla. Suomessa näitä väsättiin myös, aikaansaannoksia kutsuttiin nimellä Ford Special. Kilpureilla viiletettiin Eläintarhan ajoissa sekä muissa pohjoismaisissa ratakisoissa.

Rakennusohjeet julkaistiin 1951 ”amerikan Tekniikan Maailmassa”. Kyseinen Mechanix Illustrated löytyi kilpurin penkiltä. Tuntui hauskalta ajatella aikoja, jolloin ilman holhousyhteiskuntaa saattoi takapihallaan muotoilla kavereiden kanssa kilpuria.

Motskaripuolen vapaata muotoilua edusti kovin ”Mustang-scooter” henkinen raaseri, joilla aikanaan nöyryytettiin isoja harrikoita maaradoilla. Myös kuljetuskalusto puhutteli Ankia ”no tällä mä päästelisin mutkaista tietä kohti auringonlaskua”.

Saturnuksen tuolle puolen olisi päässyt  Flash Gordonin avaruuskiiturilla. Hitsin hitsi, miten oli hieno muotoilu ja patinoituneet yksityiskohdat! Tämmöisellä voisi Meilahden tallissa tehdä vaikka millaisia aikamatkoja. Mutta meidän vielä empiessä edes hintatarjousta tuli sivusta rahamies ja löi 4000 pyyntihinnan turbiinin päälle.

Vauhtileffa CLUTCH , The Most Driven Car Film Ever Made. Arto tutustui tuottaja Jay Rowlandsiin, joka kuvassa kehottaa meitä pitämään gummipuoli alaspäin Bossilla kurmoottaessa. Jay vaikutti ihan valioluokan moottoripäältä.

Hannele katseli erityisen tarkasti klassikkomallin asuntoautoja. Täma Winnebago ja sen hurmaava vahtikoira olivat matkanneet swappiin reilut 600 kilsaa Spokanesta, eli komeita maisemia Cascades vuorten yli.

Onnelliset kaverukset työntävät uutta projektia traileriin – kotiappäin, tästä näin! Mitoitus oli tarkalla ja eka yritys päätyi yhteishuokaukseen ”ei mahdu”. Toiminnan miehinä potrimmat pojat istahtivat kyytiin painoksi ja jo vain saatiin muutama sentti koria alaspäin ja löytö kyytiin.

Kimi löysi Kahvimaan Mopomuseoon kevätkauden avajaisiin uutta vanhaa ihmeteltävää. Minimopo on 60-70 luvun vaihteesta. Myyjä kertoi lennokkaita tarinoita, kuinka näillä viiletettiin pitkin Washingtonin osavaltiota. Katulaillisia ne eivät aivan olleet, mutta silloin oli vielä vapaa henki eikä niuhotettu pikkuasioista.

Stuffeteille ajattelimme tuota kaunista alumiinivaunua. Semmoinen vain minimopon perään ja shekkivihko lepattaen kohti uusia seikkailuja. 

Swapin päätteeksi menimme jatkoille Monroen kuuluisaan hotrod pajaan: Jim Green’s Performance Center. Jim on pitänyt vauhtiverstastaan jo 44 vuotta ja swappi-iltoina hänellä on BBQ-bileet.
Kuvassa hänen oma huima Tractor Pulling monsterinsa, jota sysää kolme ahdettua Boss 429:a.

Jimin kokoelmissa oli myös kavereiden veneitä. Heidän uusin innostuksensa on kaivaa 90-vuotta vanhojen pikaveneiden piirustuksia ja tehdä niiden mukaan uusi vene. Tekniikaksi kelpaa vaikka Jaguarin V-12 tai vanha Isotta Fraschnin kone.

Jimin erikoisalaa ovat Ford 427 SOHC ”Cammer” veekasit. Seitsemänlitraisia cammerieta oli sullottu jos jonkinlaisiin häksättimiin, kuten 1967 Mustangiin, ’69 Machiin jne. Meitä puhutteli eniten tämä taidokas A-malli, 600 heppaa tottakai.