Antiikkilöytöjä Petaluman ”American Graffiti”-kaupungissa

San Franciscosta kiemurtelimme meren rantaa pitkin jylhien kalliomaisemien reunalla kohti Petalumaa. Varsinkin Arto on käynyt siellä usein ja mietittiin, että mahtaako samat antiikkipuodit olla vielä paikoillaan. Pari tuttua kauppaa löytyi mutta ainakin muutaman tilalla oli tullut ruokaravintolaa tai muuta tarjontaa.
Petaluma on pittoreski ”vanhan hyvän ajan amerikan” pikkukaupunki, jossa kuvattu monta elokuvaa. Kuten otsikon klassikkoleffa, jossa 60-luvun alun nuoret mm. Harrison Ford ajelivat hotrodeilla ja hengailivat vallattomina.

Tie häipyi toisinaan näkymättömiin, kun ajoime pilvi/sumuverhon läpi. Samalla toiselta puolelta vuoria aurinko paahtoi siniseltä taivaalta. Värisyttäviä maisemia – meri möyryää, lokit kirkuvat ja kallionkielekkeeltä on hurja pudotus alas pehmeälle hiekkarannalle.

Pylvässaleissa ei kuulu laskukoneiden raksutusta tai seteleiden kohinaa laskurissa. Tilalle on tullut hiukan pölyiset antiikkihuonekalut, pikku tilpehöörit ja muut arkistojen aarteet. Vanha pankki huokuu mahtipontisuuttaan edelleen.

Korkea pankkkisali on tyylikäs tila antiikkikapineille. Kolmessa kerroksessa riitti ihmeteltävää ja hypisteltävää. Näimme mm. pehmohipon, joka oli noin puoli metriä korkea ja 1,5 metriä pitkä. Siinäpä olisi ollut oiva tuliainen kaverillemme, joka kerää hippoja mutta edes Subarussa ei ollut moiselle komistukselle tilaa.

Arto tsuumaili vartin verran alahuuli väpättäen suljetun(!) kylttikaupan ikkunoista sisään. Mitä kaikkia herkkuja sieltä olisi voinut hankki seinien koristeeksi. Tarjolla oli myös vanhoja öljypurkkeja, sammuttimia ja kakenlaista muuta aarteistoa autotallin somisteeksi.

Tyylikkäät sandaalit lähtivät mukaan tuliaisiksi Suomeen. Löysimme hauskoja nahkaisia hapsutakkeja, vanhoja älppärilevyjä sekä kaikenlaista muuta hauskaa sälää. Onneksi pysyimme molemmat vahvoina ja panostimme pelkästään muutamaan ostokseen.

Mökkimajoitus melkein kuin Suomessa. Nämä taloset olivat sentään päällystetty oikealla puulaudoituksella eikä muovijäljitelmällä, kuten yleensä. Majapaikan pitäjä kehui, että saimme upean maisemahuoneen merinäköalalla. Illalla sieltä ei näkynyt muuta kuin sumua ja sama meno jatkui seuraavana aamuna. Pakkaillessamme kamoja sää kirkastui ja totta tosiaan siellähän se meri vilkkui ihan vieressä.

Tämä on amerikkaa; takassa ei suinkaan ole oikeita halkoja odottelemassa innokasta tulella nököttelijää. Hiukan epäillen tutkin muovipakkausta, että tämä koko hökötys pitäisi suhautta tuleen. Pakkauksessa oli ohjeet ja monenkertaiset varoitukset usealla eri kielellä. Jotenkin tämä hiukan latisti ajatusta räiskyvästä takkatulesta illan viiletessä. Muovi sulaa ja priketti palaa….

Saparolla San Franciscoon

Napa Valleyssa hoksattiin, että tottakai pitää jatkaa Subarun ajoretkeä San Franciscoon. Edellisistä seikkailuista on jo yli 10 vuotta. Siinäpä hyvä syy puikata rannikolle kohti viileämpiä maisemia. SIsämaassa lämpömittari huiteli elokuussa + 40 C kieppeillä. Rannikolla päästiin noin 20 asteen lukemiin. Sumuinen, sateinen sekä napakan tuulinen ilta San Franciscossa taisi jäädä alle 15 asteen pintaan. Jos jotain huomasimme muuttuneen oli kaupungin nuhjuisempi ilme. Talouspulmat ovat selvästi vaikuttaneet ja San Francisco ei ollut entisessä loistossaan. Siltikin oli messevää käpeksiä tuttuja reittejä ja katsella paikkoja, joita viimeksi ihastelimme vastanaineena pariskuntana.

Majapaikka sijaitsi Chinatownin vieressä – kotoinen tunnelma. Sedät pelasivat päivän ratoksi lautapeliä. Tunnelma oli korkella; sylki lensi ja sätkät sihisivät kuumina, kun henkosia vedeltiin syvään ja hartaasti. Peli kuin peli – homma otettiin vakavasti.

Viehkeät leidit toivottivat meidät tervetulleeksi Hilton hotelliin. Kyseisessä hotellissa oli aivan oma kerros pyhitettynä kiinalaiselle näyttelylle, oltiinhan Chinatownin reunalla.

Lori´s Dinerissa käytiin 13 vuotta sitten maukkaalla aterialla ja tottakai Arton klassikkosuosikki kotona tehty lihamureke tilattiin uudestaan. Anki muisteli menneitä aikoja perinteisellä Milk Shake-annoksella.

Pahamaineinen Alcatrazin vankila sumussa ja ilta-auringon valossa.

Puhuttelevaa katutaidetta.

Ei niin perinteinen metsäremontti vaan ihan urbaani cityremppa. Keskellä Haight-Ashburya.

Vanhaa tavaraa – siis en minä vaan ne kamat tuolla liikkessä.

Viehko talonen oivallisella autotallilla. Kyllä tässä kelpaisi asustella.

50-luvun Broksbo penkki tuntui niin hyvältä takapuolen alla, että se päätettiin ostaa kotiin. Ajatuksena laittaa se aikanaan Suomen kodissa patterin eteen somisteeksi.

Anki himoitsi sekä korkeita jakkaroita että lamppua, mutta turkanen sentään jäivät vielä Mid Centure Mobler -kauppaan.

Useasti niin sumuinen Golden Gate johdatteli meidät kohti uusia seikkailuja. Kaukana suuri pohjoinen!

Maailman puhtain järvi ja muita liemiä

Pyörähdimme reilu kuukausi sitten Okanagan Valleyssa Kanadassa ihmettelemässä paikallisia viinitiloja. Seutu on kovin kuuluisa ja arvostettu täällä.
Moni täkäläinen tuttu janosi kuulla, mitä mieltä olimme ”onko paikka yhtä hyvä, ellei parempi, kuin euroopan viinilaaksot?”. No jos euroopassa viinitilat ovat muodostuneet vanhojen kivilinnojen ympärille, niin täällä ne tekaistaan betonista.
Viini puolestaan on ihan aidosti hyvää. Kallista tosin.

Bacchuksen inspiroimina mietiskelimme eri maailmankolkkia. Kas huomasimme, että onpa jo tovi aikaa kulunut , kun viimeksi kävimme Napa Valleyn viinitiloilla USAn puolella. Artohan vietti siellä aikaa työn merkeissä, kun taas rouva porhalsi vuokra-Mustangilla pitkin laaksoteitä. Muistanpa nauttineeni synttärikuohujuomat viinitilan terassilla erinomaisen lounaan ryydittämänä.

Hiukan meillä oli jäänyt hampaankoloon myös kevään reissulta saavuttamattomaksi jäänyt Oregonin kraaterijärvi. Tiet olivat silloin huhtikuun puolivälissä vielä suljettuina ja näimme vain korkeita lumivalleja sekä räntäsadetta. Nyt päätimme ottaa härkää sarvista ja kokeilla josko pääsisimme ihastelemaan niin ylistettyä sinisenä läikkyvää (maailman puhtaimman) järven pintaa.

Lisäksi ajateltiin kerätä uuteen Subaruun hieman kilometrejä, jotta varmistuu kaiken olevan kunnossa ennen kuin auto pakataan konttin ja paluumuutetaan Suomeen ensi talvena. Nimittäin kaikki autodiilerit väittävät takuun toimivan vain Kanadassa ja USA:ssa. Joku outo Suomi on heille tuntematon villi pohjola, eihän semmoisessa voi takuu toimia.

Crater Lake on Oregonin kuuluisin nähtävyys. 7700 vuotta sitten poksahti tulivuori ja paikalle muodostui iso monttu.  Vesi- ja lumisateet kerryttivät siihen Amerikan syvimmän järven: noin 600 metriä.

Järvi on noin 1500 metrin korkeudessa, joten heinäkuun helteistä huolimatta tien vierillä piisasi edelleen lunta. Vain pari kuukautta aiemmin lumipenkat olivat huimasti Mustangin kattoa korkeammalla, eikä sillä pahuksen kilpurilla saatu suditeltua ihan järven reunamille asti – piti luovuttaa pari kilsaa ennen maalia.
Tällä kertaa lähdettiin matkaan nelivedolla:-)

Maailman puhtain järvi!
Vesi on todella ainutlaatuisen väristä, se pitää omin silmin nähdä. Istua rantapenkalla ja katsella valon ja pilvien taittumista pinnasta.
Puhtaus johtuu siitä, että järveen ei laske jokia. Vaan kaikki vesi tulee sateiden myötä. Osa toki haihtuu, eli sillä tavoin vesi vaihtuu noin 250 vuodessa.

Samassa kohdassa otettiin Boss Mustang reissulla kuva. Oikeastaan juuri vuoristossa kilpurilla liukastelu avarsi ajatuksia, että käyttöautoksi pitää ostaa joku oikea neliveto. Mielellään mahdollisimman luotettava ja luja peli. Luettiin sitten Consumer Guidea ja kuluttajien opas neuvoi pisteyttämään itselle tärkeät ominaisuudet. Joten lumiselta huhtikuun reissulta palattua kipaistiin ostamaan tämmöinen uusi Subaru Forester 2.5.

USA:ssa ja Kanadassa on uskomattoman hienoja maisemareittejä. Ne on hyvin merkitty Scenic Byway kylteillä. Näitä reittejä kannattaa tutkia kirjoista, esim. ”Motorcycle Journeys Through Pacific Northwest” tai ”National Geographic guide to Scenic Highways & Byways”.
Meidän matkafilosofiamme mukaan Interstate valtaväyliä tulee karttaa kuin flunssaa.

Jatkoimme Kaliforniaan, maistelemaan viinejä Napa laaksoon. Yksi tyylikkäimmistä oli Etude. Löytyi niin hyvä Pinot Noir, ettei vastaavaa ole saatu vielä koskaan. Sekä oikein herttainen ja hilpeä Rose. Sillä kirkastuu pilvinenkin pick-nic.

Wine Tasting toimii niin, että kuluttajasta tuntuu todella miellyttävältä. Ja jos ei koko ajan sylkäise maljaan, niin pian jo kokee olevansa melko kunkku. Koska isäntä kaatelee sopivasti lisää ja juttelee fiksusti – tuota pikaa tekee mieli ostaa yhtä ja toista ” kun nyt täällä ollaan”.

Käymissammioiden rakennuksen räystäällä viihtyivät pääskyset. Heillä oli kunnon kerrostaloelämää, ihan kuin ihmisillä downtownissa konsanaan. Lintujen kotikenttäetuna ehkä hyvät huurut viinisammioista sekä kaunis puutarhamaisema.

Jatkoimme opaskirjoissa kehuttuun V. Sattui Wineryyn. Viinitila on eräänlainen viinimaailman Disneyland. Heillä on hyvää ruokaa, juustoja, makkaroita, suklaata ”you name it, we have it” väitti meille viiniä kaadellut iloinen veikko. Hyvä pöhinä!

Napa laakson halki puksuttelee tyylikäs klassikko-juna. Janoiset ja hilpeät matkalaiset pysähtelevät runsaiden sammioiden äärelle, aurinko paistaa, viini kypsyy – elämä hymyilee.

Olipa makoisaa päästä valikoimaan kunnon juustoja pitkästä aikaa – appenzeller,- manchego- ja comte-juustot huiskahtivat ostoskoriin.

Poppeleiden siimeksessä V.Sattuin tilalla voi nauttia heidän gourmet toriltaan ostetut prosciutto portobello voileivät. Sekä huuhtaista oliivit alas vaikkapa inkiväärilimonaadilla. Arto maisteli sitruunasoodaa. Lopuksi voi oikaista penkille ettoneelle ja ehkä herätä kun kultainen noutaja lipaisee nenästä.

Yhteenvetomme, että kumpi ompi parempi Okanagan vai Napa? Käykää molemmissa!

Katu kiinni, autot esille – kauppa käy ja yleisö viihtyy

Mitäs jos Helsingissä vaikkapa Etu-Töölössä olisi katu kiinni yhtenä kesäsunnuntaina? Kadulle olisi pysäköity molemmin puolin klassikkoautoja tai vai muuten erikoisia menopelejä. Kansa voisi kulkea ja katsella autoja sekä tehdä samalla ostoksia kadun varrella olevista kaupoista. Auton omistajat voisivat istuskella ajoneuvojensa luona ja kertoa tarinoita autoistaan. Ehkäpä mukaan saataisiin ujutettua esiintymislava, musiikkia ja taidetta.

Täällä laitetaan harvase viikonloppu eri puolilla Pohjois-Amerikkaa katu kiinni ja parkkipaikat valtaavat autot sekä niitä katsomaan tullut yleisö. Tapahtumaan tulevat autot maksavat pienen pääsymaksun mutta yleisö ei. Suomessahan on toisin päin; kansa ostaa lipun, jolla pääsee autoja ihmettelemään. Täällä tarjontaa on  yllinkyllin, joten autonomistajat maksavat kympin tai kaksi, että voivat olla mukana tapahtumassa.

Käväisimme toissa viikonloppuna New Westminsterissä, jossa pääkatu oli suljettu autonäyttelyn vuoksi. Tapahtuman järjesti paikallinen Ford-diileri mutta kaikki automerkit olivat tervetulleita mukaan. Useasti näillä tapahtumilla on muuutamia sponsoreita, jotka mainostavat tuotteitaan tai palvelujaan näyttävämmin.

Kaskadivuoriston kylissä voi kokea mennyttä aikaa

Matkalla kohti kotia pöllähdimme yllättäen keskelle villin lännen kylää. Kaskadivuoriston pohjoispuolella Medhow laaksossa sijaitseva Winthropin kylä on kuin tuulahdus mennyttä aikaa. Paikassa on ollut asutusta jo yli 9000 vuoden ajan.

Kylän raitilla voisi kuvitella olevansa villin lännen leffassa jos mielikuvaa ei rikkoisi modernit autot.

Kuumaa koiraa auton lavalla. Nämä karvaiset vahdit hoitelivat hommiansa, kun isäntä kävi tankkaamassa auton sekä itsensä.

Kauniita asetelmia ja rauhoittavaa veden solinaa. Tämän puron vierestä pääsi pelaaman minigolfia.

Villin lännen meno jatkui paikallisessa kahvilassa. Terassilla saattoi ottaa tuntumaa lännen satulaan. Tämä on varmaan lähin kontakti Artolle, sillä hevosallergian vuoksi oikean humman lähelle ei ole asiaa. Kahvilassa oli tarjolla myös satuloita jalustoilla. Ne olivat lapsiasiakkaiden suursuosikit.

Liput liehuvat ja pankkirakennus on komeasti keskellä kylää…

Kylä on panostanut matkailijoiden viihdyttämiseen tarjoamalla erilaisia retkiä niin kesällä kuin talvella. Pikkuputiikit erottuivat edukseen mielenkiintoisilla ja yllättävillä valikoimilla.

Paikallinen ”seriffi” vahti liikennettä hiukan jämähtäneen oloisena. Mallinukke tehosi yllättävän hyvin autoilijoihin. Vauhti aleni monella huimasti.

Ei reissua ilman lunta. Tosin nyt vain pieninä lämpäreinä ylhäällä vuoristossa.

Pienillä vuoristoteillä neliveto oli oivallinen apu. Rennosti kuljetti Subaru matkalaiset läpi vuorien ja laaksojen.

Laakson keskellä sijainnut Diablo-järvi saa sädehtivän turkoosin värinsä vuorilta alas tulevista mineraaleista. Mahdottoman komean näköistä vettä ja aivan läheltäkin katsottuna edelleen ihan turkoosia.

Lähiruokaa ja herkkuja tarjoiltiin hauskan mallisesta puodista. Luomujätski maistui marjoilta ja takapihalla kasvatettiin komeaa yrttitarhaa.

Kumpuilevat viinitarhat

Viikonlopun reissu suuntautui vauhdikkaammista ”ralleista” rauhallisempien harrastusten pariin. Olimmehan Okanagassa, joka tunnetaan Kanadan parhaimpana viinialueena. Alue on hyvin samankaltainen, kuin Toscanan viinilaaksot

Matkalla viinitilalle emme onneksi törmänneet, mutta paikansimme varsin terhakkaan näköisen preeriakoiran. Liekö ollut hänen vahtivuoro tai jotain, mutta otus tarkkaili tiiviisti takajaloilla seistä tönöttäen maisemia.

Okanagan laaksossa sijaitsee italialaishenkinen viinitila Mission Hill. Viinitilan omistaja Anthony Von Mandlin vanhemmat ovat Euroopasta ja hän on asunut osan elämästään siellä. Hyvän ruuan, taiteen ja juoman ystävä Anthony vakuuttui aikanaan vielä tuntemattoman Okanagan laakson tarjoamasta mahdollisuudesta viinin viljelyyn.

Nyt kukkulan laella komeilee Mission Hill viinitila ja sen ympärillä alas laaksoon voi pujotella viinitarhojen läpi. Paikka on hyvin suosittu käyntikohde ja viinitilan ravintola on erittäin tasokas ja gourmet palstoilla kehuttu.

Viinitilaa ja sen rakennuksia on kuvailtu varsin värikkäästi Okanagan laakson omaksi Versaillesiksi.

Mutta, mutta – moni kakku päältä kaunis jne. Viinitilan rakennukset olivat toki tehty upean näköiseksi mutta jos euroopassa linnat ovat kiveä niin täällä Pohjois-Amerikassa ne tehdään tyynen viileästi betonista. Melkein täydestä menee, eh.

Viinitilan yksi ehdoton vetonaula on kesän konsertit. Tasokkaat esiintyjät ja amfiteatteri, josta on näkymä alas laaksoon takaavat ainutlaatuisen elämyksen.

Lounaalla nautimme luonnollisesti hiukan viiniä. Viinitilan rose oli hilpeän kesäistä maultaan sekä tuoksultaan. Tätä viiniä kelpaa siemailla aurinkotuolissa kesätuulen leppeästi kieppuessa ympärillä.

Jaoimme lounaan päätökseksi suklaa-annoksen, joka vei kielen mennessään. Ei liian öklömakea ja suklaan makua oli runsaasti. Varsinainen herkku oli suklaan kaverina ollut kirsikkasorbet.

Aikas hupaisa viinipulloteline. Tämä sopisi hyvin vaikka meilahden tallin motskarihenkiseen sisustukseen.

Viinipuoti ja maistelubaari oli somistettu hyvin eurooppalaisittain. Mainiosti näytti käyvän kaupaksi Toscanan väreissä olevat kipot ja kupit sekä mm. italialaiset herkut.

Siellä se viinirypäle kasvaa ja tulevan kauden sato oli pikkurillin kynnen pään kokoista mollikkaa.

Matkan varrella oli säännöllisin väliajoin erilaisia viinitiloja, joissa voi maistella ja tuoksutella paikallisia herkkuja. Luonnollisesti täällä järjestetään bussiretkiä, mikä onkin turvallinen vaihtoehto viinien kanssa läträtessä. Välillä vaikutti, että kaikki eivät aivan muistaneet sääntöä jos otat et aja. Subaru kuljetti meitä viinitilalta toiselle ja Arto maisteli eri makuja ja minä makustelin  vesipullosta.

Tänne Inniskillin viinitilalle käännyimme pelkästän hauskan heppalogon vuoksi. Kartanlukija Arto kömpi kuskin paikalle poseeraamaan. Hän on kolunnut Etelä-Afrikassa nauttien pihveistä ja Pinotagesta. Samaa rypälettä löytyi Inniskillista, mutta alkuperäinen vie voiton.

Iloista menoa. Sunnuntaipäivä oli kääntymässä jo illan puolelle mutta vielä ehtii. Tämä joukkio osti monta laatikollista viiniä, joten kannatti maistattaa.

Multa pöllysi ja yleisö hurrasi

O´Keefen Ranchilla järjestettiin viikonlopun aikana vintage motskareiden sekä autonäyttelyn lisäksi pärinää ja pauketta. Maarata oli noin varttimailin pituinen ovaali pellon laidassa. Meitä paikalle veti lupaus vanhoista motskareista radalla mutta harmiksemme ne ajelivat vasta sunnuntaina, jolloin olimme jo jatkaneet matkaa eteenpäin. Yllättävää kyllä lauantain päältäistuttavien rattiruohonleikkureiden kisa oli todella viihdyttävää seurattavaa. Aikuiset miehet väänsivät naama punoittaen ja hiki otsalta tursuten rattiruohonleikkureilla ympäri rataa. Kannustusjoukot katsomossa hurrasivat riehakkaasti ja illemmalla keräännyttiin yhteisen potluckin ääreen kertaamaan päivän tapahtumia.

Päivän kilpurit rivissä odottamassa lähtökiihdytystä. Radalla ajeltiin eri luokissa. Huippunopeudet pyörivät varmaan 70 km/h nurkilla.

Nämä kaverukset hieroivat kisataktiikkaa keskenään ennen maaradalle kirmaamista.

Lauantaina radalla nähtiin pieniä crossipyöriä sekä muutamia stunttitemppuja. Tässä tuliseinän läpi ajaa nuori tyttönen, joka peittosi aika-ajoissa vanhemman sisarensa. Siitä oli sisarrakkaus kaukana, kun tytöt kohtasivat varikolla. Varoitus: älä kokeile tätä kotona ja jos kokeilet tärkein neuvo kuuluttajan mukaan oli; katse kaukaisuuteen, pää alas ja äläkä vaan jänistä viime hetkellä.

Kesäistä ranchipäivän tunnelmaa parhaimmillaan. Rataa huollettiin tyylikkäästi vanhalla kalustolla kuntoon.

Rattiruohonleikkurit tositoimissa. Laji on jotenkin kiehtova ja aloin jo suunnitella omia kisoja Suomessa. Siskon ”ranchilla” maalla ei naapureita häirittäisi ja tilaa piisaa pelloilla ajella. Sukulaiset ja sukuun naidut ovat melkein laidastaan vauhtipäitä tai hyviä ruuanlaittajia. Rata kuntoon, kisat pystyyn ja tarjoilut kohdilleen. Meiltä löytyisi osallistujia lasten luokkaan, nuoriin aikuisiin, vähän vanhempiin aikuisiin ja senioreihin. Kunhan on ensin harjoiteltu suvun kesken voidaan ryhtyä järjestämään kisoja myös ulkopuolisille; myydä liput, hoitaa muonitukset ja tarjota nurmikenttää camping-majoitukselle. Sisko ei kyllä vielä tiedä tästä mitään.

Tämä pikkuinen poika kannusti innokkaasti isänsä kisa-ajoa.

En ihan saanut selville, ketä tämä vähän vanhempi mieshenkilö kannusti mutta tyyli oli sama kuin nuoremmallakin.

Liput liehuivat ratatuomareilla ja kisan voittajat ajoivat kunniakierrokset ruutulippu lepattaen. Kunnon kisatunnelmaa siis.

Multa tuprusi ja katsomo hurrasi. Osa kisailijoista oli tuunannut ajokkien ulkonäköä kisakumppaneita hämätäkseen. Eräskin leikkuri oli aivan räjähtäneen näköinen ja vähän katteetkin lepatti mutta vauhtia piisasi. Tosin kyseinen yksilö ei kertaakaan saavuttanut maalilinjaa vaan hyytyi joka kerta muutama kierros ennen kriittistä pistettä.

Rankan kisapäivän jälkeen oli vuorossa chillailua, kesäruokaa ja jutustelua leirintäalueella. Huoltotoimia sekä pieniä koeajolenkkejä nähtiin pitkin iltaa.

Vanhemmat starat vaihtoivat kokemuksiaan päivän riennosta ja miettivät eri vaihtoehtoja kisakaluston trimmaamiseen huippukuntoon sunnuntain koetoksiin.

Kuski lepuutteli oloaan päivänvarjon alla kylmä juoma kädessään. Ajokki parkkerattiin kauniisti nurmikentän laidalle odootelemaan uusia lähtöjä. Rento meininki.

Villin lännen ranchilla Kanadan viinilaaksossa

Pidennetty viikonloppuretki aloitettiin ajelemalla maan yhdistävää Trans-Canada highwayta huikaisevien vuoristomaisemien läpi kohti Okanagan laaksoa. Ensimmäisenä kohteena oli historiallinen aito villin lännen karjatila O´Keefe Ranch, jossa ajeltiin maarataa  vanhoilla motskareilla sekä rattiruohonleikkureilla. Tapahtuma oli kaikessa kotikutoisuudessaan sekä leppoisassa fiiliksessä mitä hauskin tapa viettää viikonloppua. Ranchilla oli esillä vanhat motskarit, vintage-autot sekä normaalit viikonlopun ranchin menot elikkäs bongasimme kolme hääparia sekä paljon lapsiperheitä tutustumassa elukoihin.

Heti sisäänkäynnin vieressä tervehti tulijoita motskareiden ”rolssi” – nelisylinterinen Henderson.

80 cid lättiksestä otettiin mallia omaan U projektiin, joka odottaa kotoSuomessa tallin perukoilla.

Tuulahdus 70-luvulta. Tankin päälle on vetäisty nahkainen suojus. Kuskilla oli samaa sävyä myös ajopuku.

100-vuotta on  kunnioitettava ikä kenelle tahansa. Tällä entisöimättömällä Ariel 500 pyörävanhuksella myös ajella surnuutettiin, joten kelpo, toimiva peli.

Vanhassa Ducatissa viehätti auringon paahtama, kauhtunut väri.

Jotain ihan muuta kuin 100 vuotiaita pärriä. Aistikasta muotoilua ja maukas väri, lisukkeena  ahdin.

Tästä pyörästä tuli mieleen muinainen MC Skeleton reissu pohjoiseen Poron Purijaisiin. Meidän kaveri harrikkakuskilla oli satulana pala traktorinrengasta (sateella tosi hyvä, ei jää vedet takapuolen alle lillumaan) ja akku oli kiinnitetty mustekaloilla pyörän sivuun. Siitähän se sitten tipahti ja pompahteli pitkin tietä muutaman sata metriä ennenkuin matkanteko hyytyi. Muistan kuinka väistelin sekä akkua että pyörää ja yritin huitoa kuskille pysähtymismerkkejä. Pahus, väänsi vain lisää kaasua.

Kyydissä istunut koira jahtasi tyytyväisenä vinkulelujaan sekä palloa pitkin nurmikkoa ennen ajeluretkelle pääsyä. Turvallisuudesta ei tingitty. Koiralla on oma kypärä päässä.

Rasta ja kumppanit  viilettivät välillä tankkaamaan . Aiemmin hän oli ajellut maaradalla vanhalla crossipyörällä. Kadehdin vähän tuota kultaista kypärää.

”Tää pieni pärrä on ihan liian hidas.”

”Hylkäämme sen tähän ja otamma huikan vettä.”

”Tällä kelpaa heittää hiekkaa kilpakumppanei-den niskaan.”

Klassikkoautot kylpivät keskipäivän auringon valossa. Plymouth Valiant avona oli aika päräyttävä näky. Kerran aikaisemmin ollaan moiseen törmätty Ruotsissa. Harvinainen vekotin. Taustalla häämöttää ranchin kappeli.

Leppoisaan istuskeluun, suojaisessa varjossa koristepensaan edustalla voi vaikkapa nauttia eväsherkuista.

O´Keefe Ranchin päärakennus. Ranchin omistaja oli aikoinaan tympääntynyt lautaverhoilun jatkuvaan rapsutteluun ja maalaamiseen. Aikansa edelläkävijä veti stucco rappauksen laudoituksen päälle ja johan helpotti. Tunnelma siitä ehkä vähän kärsi mutta käytännöllisyys ei.

Ranchilla oli useita eri rakennuksia, jossa esiteltiin valtavan maatilan historiaa ja toimintaa. Tällaisia karvachapseja en ollut ennen nähnytkään. O´Keefen mielestä parhaita cowboyta olivat intiaanit, jotka osasivat käsitellä sekä hevosia että karjaa.

Eipäs tiedetty, että honda tarkoittaa lasson silmukkaa. Toinen merkityshän on se kuuluisa japanilainen moottoripyörätehtailija. Jaa niin ne tekee autojakin ja tietysti perämoottereita ja mitä muuta…?

Vanhan sekatavarakaupan tunnelmaa. O´Keefe perusti aikoinaan ensin karjatilan ja lisäsi kaupan sekä postin ja kirkon yms. toimintaa. Järjesti myös juhlia, joista kyläläiset puhuivat suurella innolla ja kunnioituksella.

Lauantaipäivän toinen morsiuspari otatti itsestään romanttisia kuvia pellon laidalla. Kuvaaja konttasi pitkin nurmikkoa ja kaikki köhivät tasaisin väliajoin, kun viereisellä pellolla kyntämässä ollut traktori nostatti kuivakan multapöläkän ilmaan. Toki se toi kuviin utuista tunnelmaa.

Tämä morsian saapui reippaasti kirkkaansinisellä Ford F150 nelivedolla truckin mukaan sävytettyjen morsiusneitojen kanssa. Sulhasella oli tyylikäs musta puku, jonka alta pilkotti Fordin sininen liivi. Vihkivalojen aikana taustaäänenä soljui maaratakuuluttajan kisaselostus radalta. Vihkiäisistä pari lähti komeasti lavalla istuen ja neliveto päällä törmyytettiin hiekkatietä ylös kukkulan laelle jatkmaan juhlia.

Ranchin perustaja Cornelius O´Keefe päätteli aikoinaan, että kullankaivuulla ei omaisuuksia tee mutta karjanpito ja kaupankäynti kannattaa. Eräällä karjanajoreissullaan hän saapui Okanaganin Vernon laaksoon ja päätti yhtiökumppaninsa kanssa ostaa maata idyllisen kauniista laaksomaisemasta.

Ranchin ladoissa ja katoksissa piileskeli kaikenmoisia ajokkeja aina vanhoista vankkureista jättikokokoisiin traktoreihin. Varsinainen historiapläjäys maatilalla ennenmuinoin käytettyihin ajokkeihin.

Nelisarvinen Jacobin lammas  oli hämmästyttävä näky. Lajissa tavataan myös kuusisarvisia yksilöitä mutta ne ovat todella harvinaisia. Enpä ole koskaan moista sarvipäätä katsellut ihkaelävänä.

Ranchilla ei enää kasvateta karjaa vaan keskitytään viihdyttämään turisteja. Lapsiperheet luonnollisesti viihtyvät rapsuttelemassa vuohia ja söpöstelemässä pikkuisten kissanpentujen kanssa. Ranchilla kasvatetaan myös eksoottisia kanalajeja. Tämä varsinainen töyhtösulkapää oli hersyvä ilmestys.

Flapjack aasi ja meidän Arto. Lajinsa harvinaisuuksia molemmat.

Liskokeitoille oma keittiö

Vierailin kohtuullisen kokoisessa omakotitalossa Richmondin länsipuolella. Asuinalue on hyvän paikan maineessa ja siellä on paljon isohkoja taloja sekä viheralueita ja korkeatasoisia kouluja. Alue on erityisesti aasialaisten maahanmuuttajien suosiossa, joten kodeissa on omia aika veikeitäkin yksityiskohtia. Tässä talossa oli kaksi erillistä keittiötä. Talon omistaja on kiinalainen rouva mutta tällä hetkellä italialainen tuttavapariskunta lapsineen asuu siinä vuokralla. Ensimmäisen kerran heillä kyläillessä ihmettelin keittiöiden määrää. Suuremman ns. normikeittiön vieressä sijaitsee toinen, pienempi keittiö, jossa on hemottoman kokoinen liesituuletin ja isolla liekillä tykittävät kaasuliedet.

Alexandra selitti, että hänen ihmetellessä samaista asiaa vuokraemännälle tämä kertoi, että pienempää keittiötä käytetään aasialaisen ruuan valmistukseen. Kaikki höyrytykset, vokkaukset ja savuttavat elikkäs rankemman käden ruuanlaitto suoritetaan pikkukeittiössä. Tehoimuri vetää höyryt sekä savut ulos ja  kaasuliesillä voi käyttää isompaakin vokkipannua ruuanlaitossa. Toinen ystäväni Christy valisti minua, että pikkukeittiö on kätevä, kun tehdään parantavia keittoja tai liemiä.

Olen monesti katsellut silmät rinkuloina erilaisia kuivattuja kasveja sekä ötököitä (jotkut on ihan liskon näköisiä) aasialaisten luomupuodeissa. Christy kertoi, että hänen miehensä keittelee näistä kuivatuista herkuista erilaisia liemiä, joita siemaillaan jos tulee jotain kremppaa. Artokin sai aikoinaan akupunktiolääkäriltään samean mudan värisiä keitoksia, joita nautittiin muutaman päivän tehokuurina. Kuivattuja kasveja ja ötököitä keitellessä haju voi olla kohtuullisen kuvottava, joten tehokas liesituuletin on silloin tarpeen. On mukava sulkea keittiön ovi ja jättää haisulipadat sinne omaan rauhaansa porisemaan.

Pikkuinen keittiö on samaa kokoluokkaa, kuin mitä meillä oli aikoinaan (lähes 20 vuotta sitten) Porvoonkadun yksiössä. Sielläkin on kaasuhella ja myös uuni, jossa kerran yritin paistaa sämpylöitä ja ei niistä mitään tullut. Äitikin alkoi jo hermostua, koska soitin hänelle iltapäivän ja illan aikana noin puolen tunnin välein kysellessäni leipomisneuvoja.

Filippiiniläiset ystävämme kertoivat, että heillä on yleensä tällainen keittiö erillisessä rakennuksessa pihamaalla. Siellä saa savuttaa ja liekittää sydämensä kyllyydestä. Vähän niinkuin suomalainen grillikatos kesäisin.

Tehokas liesituuletin vetää käryt taivaan tuuliin. Roiskeet ja rasvanjämät saa pyyhittyä kätevästi pinnasta pois.

Enpä ole aiemmin tällaista systeemiä nähnyt ja koska ruuanlaittoni on lähinnä aloittelijan puuhastelua en ollut moista osannut kaivatakkaan. Nooo..ehkä siinä vaiheessa, kun paistoin pihviä ja tuli savua niin, että palohälyttimet ulvoivat korviaraastavasti.  Alexandra kertoi, että hän käyttää pikkukeittiötä, kun tekee öjyssä uppopaistettua ruokaa. Muuten se saa olla omassa rauhassaan.

Isomman keittiön puolella Alexandra leipoo mitä makeimpia kuppikakkuja. Hän on asunut aiemmin San Franciscossa ja hankkinut sieltä taidot leipoa muhevia herkkuja.

Iloista menoa lounaalla.

Autotallista ponnistavat ITE-taiteilijat

Ankaraa sahausta, pensselien sutinaa ja spraymaalin sihinää sekä melkoisen lujaa vasaran pauketta kantautui autotallista ITE-taitelijoiden luodessa uusia teoksia. Tapio ja Arto katosivat muutamaksi tunniksi lähipuistoon etsimään sopivia materiaaleja taidepläjäyksiä varten.  Jos Arto hamstraa meidän perheessä kaikenlaista teknistä varaosaa, lehtiä yms. niin minä hamsteroin erilaisia puunpalasia ja lautoja sekä askartelujuttuja, joten pojilla riitti runsaasti materiaalia autotallin taidehetkeen. Muutaman päivän uurastuksen jälkeen ITE-taiteilijoiden teokset valmistuivat. Komeita ovat ja signeerattuja teoksia, joten tarjouksia otetaan vastaan.